Kesällä 1918 Katarina suree yhä rakastettuaan, nuorta ylioppilasta ja valkokaartilaista Erik Hernbergiä. Hän päättää lähteä Kirkkonummelle, paikalle missä Erik murhattiin helmikuussa. #musiikinkevät1918
Säveltäjä Jean Sibeliuksen keskimmäinen tytär 15-vuotias Katarina oli palannut Helsingistä viettämään kesää perheensä pariin Järvenpään Ainolaan.
Heinäkuun alussa käydessään naapurissa Paloheimoilla Katarina tapasi Alarik Hernbergin. Hernberg oli Katarinaan rakastuneen nuoren ylioppilaan, valkokaartilaisen Erikin isä. Punaiset olivat ampuneet Erikin Kirkkonummella Sjundbyn kartanolla 20. helmikuuta. Katarina päätti lähteä Kirkkonummelle, missä Erik oli kuollut.
Katarinan päiväkirja on loppukeväältä ja kesältä 1918 säilynyt irrallisina sivuina, joten osa tekstistä puuttuu.
”Olin eilen ”Koivikossa”. Setä Alarik H. oli siellä. Miten hän onkaan vanhentunut! Minä luulen melkein, ettei hän oikein tiedä, mitä puhuu. Hän kysyi hyvin innokkaasti Kerttu-tädiltä [rouva Kerttu Paloheimo, Katarinan Eva-siskon anoppi] jos asun Kuninkalassa.
Sitten hän välttämättä tahtoi, että laulaisimme. Itse hän lauloi vapisevalla, ohuella äänellään kokonaisia aarioita Mascagnilta ym. Ja sitten liikuttavaa, hän ruotsinmielinen, alkoi laulaa suomalaisia lauluja. Huomasin erikoisesti sen ja tiesin kenen vaikutusta se oli. Minulla oli häntä niin kamalan sääli.
Hän kertoi Eerikistä – sen silloista ja muista. Häneltä kuulin, että Eerik ja Koskimies yksinään olivat alkaneet taistelun 200 punaista vastaan. Hän kertoi sen ylpeydellä Kerttu-tädille, mutta hän sanoi: ”Jag har nu ett så vackert minne av Erik att vi ska inte tala.”
Voi jospa hän käsittäisi, että juuri se meille kaunistaa hänen muistonsa! Sitten he itkivät molemmat ja setä otti minun käteni ja taputteli sitä.
Melkein häpesin silmät päästä, kun muistelin, miten häijy minä Eerikille olin ollut. Se on tosi, mitä Sylville sanoin, en ymmärrä kuinka en pannut häneen arvoa.
Setä pyysi minua Vecklaxiin. Suunnittelimme matkustaa yhdessä Sylvin [Erikin serkku] kanssa ehkä jo ensi viikolla. Se olisi hirveän hauskaa.
Gunnar on kuulemma saanut kuhia ja niillä hän lupasi syöttää meitä. ”Och så är där en överraskning som väntar på dig – jag tror att du tycka om derre.”
Miten kummallisen ystävällinen hän on. Hän siis joskus ajattelee tyttöä, joka oli niin häijy heidän pojalleen.
Luulin illalla olevani hullu. Ennen minusta tuntui hyvältä itkeä hänen tähtensä, mutta eilen se oli hirveätä – olin hirveän pahaomatuntoinen ja olin äärettömän onneton, miksi ei hän tullut takaisin? Miksi juuri hän meni?
Ei se kannata.
Kyllä minä nyt vaan tiedän, etten välitä kestään pojasta, olkoon se vaikka Bobi [nuori valkoinen aktivisti Bobi Sivén]. Ei.
Jumala, miten on vaikeata muistella tuota kaikkea. Rakas, rakas toverini, kyllä minä luulen, että sinun kanssasi minulta meni onneni. Ei se voi enää tulla kenenkään muun mukana.
”Den gudarna älskar dör ung.”
Olinpa lapsellinen, kun pelkäsin vain sitä, ettei hän pääsisi ulos kaupungista. Rintama tuntui olevan siihen aikaan jonkinlainen turvapaikka.
Rakas toveri – kyllä jumalat mahtoivat sinua rakastaa. Ja minä – se on tosi.
Olen kaikeksi onneksi niin epänaisellinen, etten tule yrittämäänkään kiintyä kehenkään muuhun.”
”Viime perjantaina lähdimme Sylvin kanssa Kirkkonummelle Vecklaxiin ja palasimme sieltä eilen – sunnuntaina.
Se oli ihana matka, vaikka olin koko ajan niin alakuloisella tuulella. Nykyään tuntuu elämäni niin usein alakuloiselta ja synkältä. On omituinen tunne tietää, että on heittänyt oman onnensa pois – halveksinut ihaninta ja suurinta, mitä omakseen voi saada.
Tuntuu kuin koko elämä olisi yhtä ainoaa ”liian myöhään”. Liian myöhään minä huomasin, että reippaan ja rohkean ystäväni kanssa meni – hyvin, hyvin paljon.
Ennen tuntui minusta eräänlaiselta hyvitykseltä ajatella Eerikkiä. Mutta ei nyt. – Mitä hyvitys se on, joka tulee liian myöhään? Ja sitä paitsi en ajatuksin enkä töin enää voi hyvittää mitään. Nämä tunteet ovat heränneet minussa liian myöhään.
Nyt minä käsitän miten vaikea, äärettömän vaikea asema hänellä oli kotonaan. – En nimittäin ollut voinut aavistaa, että ihmiset voisivat olla sellaisia sveesejä. Kaikki, kaikki heidän puheissaan oli täynnä allusioneja fennomaaneihin ja jonkinlaisella ylpeydellä saattoi setä sanoa: ”Jag som är Svenskt-sinnad.”
Minä hullu, joka luulin, että he ovat muuttaneet kantaa Eerikin tähden. Luulen päinvastoin nyt, että he ovat entistä jyrkempiä. Kuinka voi olla sveessi! Se on jotain, jota en käsitä. Kuinka voi olla niin takapajulla, ettei ymmärrä, ettei Suomelle enää ole puolen pennin edestä tekemistä ei Ruotsin eikä sen kielen kanssa.
Toveri parkani – miten hän olikaan mahtanut taistella vakaumustaan vastaan. Enkä ymmärtänyt sillekään, sen enemmän arvoa antaa. Kaikki, kaikki on mennyt ohi…ohi…ohi…
Sinä yönä sain sellaisen itkupuuskan, että luulin meneväni sekaisin.
En voi kestää sellaisiakaan pikkuseikkoja, kun että Sylvi kysyi: ”Känner du till det Hernbergska sättet att sova så har nog Erik också sovit.” Ja sitten muistin hänen silmänsä ja viimeisen katseen, jonka niistä sain. Voi ne rakkaat, rakkaat silmät, niistä näkyi kuin kuvastuen, että Hän oli liian hyvä jäämään tänne. Ihanat ne olivat – kirkkaat, ulkonevat ja rakkaat. Minun kultainen poikani.
Yllätys oli, että hän oli ampunut kuikkia, jolloin Viva [Erikin sisar] oli kysynyt: ”Får jag en hatt av skinnet”. ”Nej”, sanoi Hän, ”nu skola de komma på en annans’ huvud.” Olin niin liikutettu, kun setä antoi minulle nuo viisi hopeanvalkoista nahkaa, etten kunnolla voinut edes kiittääkään. Taas näin miten Hän oli minua ajatellut.
Lauantaina kävelimme peninkulman matkan Sigurdsin kartanoon [Erik Hernberg kuoli Sjundbyn kartanossa]. Näin palaneen kartanon, näin patterit, näin juoksuhaudat. Näin ne paikat, jotka Hän niin hyvin tunsi.
Kaikki tuntui olevan täynnä muistoja. Siellä ei olisi jaksanut viipyä kauan, se vei voimia.
Olin aivan hyperhermostunut, kun eilen sieltä tulin – mutta en toivoisi matkaa tekemättömäksi. En koskaan. Täytyihän minun nähdä, missä hän oli ollut ennen kuin kuoli. Oli itsestään selvää, että olin siellä.
Pojat olivat herttaisia, eritoten Runar ja samoin Viva. Tädistä opin pitämään. Hänen luonaan käyvät punaistenkin äidit lohdutusta hakemassa.
Sen matkan muistan aina. Sigurds-matkalla oli minulla jalassa Eerikin tennistossut.”
Katarina ei kuitenkaan jäänyt naimattomaksi, vaan solmi 21-vuotiaana vuonna 1924 avioliiton pankinjohtaja Eero Ilveksen kanssa. Heille syntyi esikoistytär Merike vuonna 1925 ja poika Jan vuonna 1927.
Tähän päättyvät Katarina Sibeliuksen päiväkirjamerkinnät sisällissodan keväältä 1918. Lue kaikki 15-vuotiaan koulutytön päiväkirjat alkaen 28. tammikuuta. Lue myös mitä Katarinan lapsenlapset, viulutaiteilija Jaakko Ilves ja toimittaja Timo Kilpi kertovat isoäidistään.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?