Laila Tarpila
Yle
Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" viidennessä osassa päähenkilö on Pietarissa, jossa on tuhansittain Suomesta paenneita punaisia. Hän pohtii kommunistista yhteiskuntaa ja näkee ympärillään toinen toistaan kurjempia kohtaloita. #musiikinkevät1918
Punaisten Tullineuvoston jäsen, säveltäjä Knut Kangas oli paennut huhtikuussa Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdessä neuvoston puheenjohtaja Alfred Blomqvistin kanssa.
Blomqvist oli jatkanut matkaa syvemmälle Venäjälle, kun taas Kangas oli jäänyt Pietariin.
Tullineuvoston muut viisi jäsentä menettivät kaikki henkensä valkoisten astuttua valtaan. Kaksi teloitettin Viipurissa toukokuun alussa ja kolme kuoli vankileireillä kesällä 1918.
Knut Kangas kirjoitti salanimellä Eero Korpi 21-osaisen tarinan Pakolaisena Venäjällä, jossa hän mitä todennäköisimmin kertoo omista kokemuksistaan maanpaossa.
Kertomuksen viides osa on yksi tarinan pisimmistä. Se alkaa pohdinnalla kommunistisesta yhteiskunnasta ja päättyy kesähelteellä puhjenneeseen koleraepidemiaan.
"Muistan joskus lukeneeni, kuinka kommunistisessa yhteiskunnassa ovat kaikki yhteistä.
Samanlaiset asunnot, ruuat, yhteiset padat ja ehkäpä yhteiset miehet ja vaimotkin niihin kuuluvine lapsineen, jonka kommunistinen kirjailija on kuvitellut ihanimmaksi paradiisiksi, mitä maa on koskaan pinnallaan kantanut.
Olisin suonut, että sellainen kirjailija olisi nähnyt tämän ennen kuin otti kynän käteensä tuota asiaa maalatakseen. Luulen, että tällainen utopisti olisi jo päivän, parin perästä tehnyt harakirin.
Tällaisen ihantolan kokoonpano on liian kirjava voidakseen sopusointua luoda. Eri luonteita, harrastuksia ja elämänpyyteitä. Yhtymäkohtia ei muussa kuin riidassa ja rivoudessa.
Seuratessa sitä elämystä tuntui, että ikuiseen rauhaan pyrittäessä on alettava eri yksilöiden henkilökohtaisella kasvatuksella. Tehtävä valistus- ja luonteen hiomistyötä vielä monet vuosikymmenet, kodeissa ja yksityisessä seurustelussa läheistensä kanssa.
Elämä näissä kasarmeissa on sanoin kuvaamattoman kurjaa. Kaukana on sieltä veljeys ja suvaitsevaisuus. Vapaudesta ja kodin tunnelmasta puhumattakaan.
Vaikka tämä yhteiskunta oli koottu yksinomaan työläisperheistä, jotka olivat tottuneet puutteisiin ja kärsimyksiin, vallitsi ylinnä tyytymättömyyden henki.
Heidänkin joukossaan oli sellaisia, jotka olivat elänee pienistä tuloista huolimatta hyvinkin onnellista elämää oman rauhaisan kotiorren alla. Nyt ajelehtivat kuin haaksirikkoutuneet tuuliajolla, tuntemattomilla vesillä.
Suurin osa heistä oli Turusta. Lähteneet pakomatkalle, kun naapurikin lähti. Saksalaiskauhu oli levinnyt kulovalkean tavoin yli köyhäinkorttelin asukkaiden, jota lisäsi oman maan porvariston hirttämis- ym. uhkaukset, jotka huhuina perheestä toiseen kulkivat.
Kuulin eräänkin äidin kertovan, että oli tullut niin pikainen lähtö että oli pitänyt jättää juomatta valmiiksi “klaarattu” kahvipannu. Tuskin ehti kunnolleen vaatteita kiinni laittamaan.
Nuorin lapsi oli sylissä ja pari pyöreänaamaista, itkevää poikanaskalia oli venynyt perässä, pidellen äitiään hameenhelmuksista kun räntäsateessa juostiin pitkin katua Turun asemalle.
Jokaisella oli jotain harmittelemista. Suuri osa hyvinkin katumapäällä kun lainkaan lähti. Joku näkyi suhtautuvan tilanteeseen verraten rauhallisestikin. Uteliaisuus nähdä toisiakin oloja, elämää ja vapautua jokapäiväisestä arkiahertelusta ym. taloushuolista.
Olihan täällä kaikki antimet ilmaisia. Ei tarvinnut keittää eikä kehrätä. Valmis ruoka tuotiin eteen, kun vaan viitsi nousta syömään, siinä kaikki.
Eräs vaimo myhäili täysin onnellisena sängyssään “kun tätä riittäisi loppuijäksi, ei muuta kaipaisi”.
On luonteita, jotka voivat tuokiossa kotiutua mihin ja millaisiin oloihin tahansa.
Pakolaismajassa olivat erikoiset keittäjät, ruuanhakijat ja -jakajat ym. toimitsijat muodostetut suomalaisista pakolaisista, jotka saivat työstään pienen palkkion yleiseltä huoltokomitealta.
Keittoruoka tuotiin huoneisiin suurissa saaveissa, josta kullekin jaettiin yhtäläinen annos, ikään katsomatta. Alkuaikoina oli päivittäinen ravintomäärä kyllin riittävä ja yleensä kunnollinen.
Leipää jaettiin niin paljon, että isompiperheisille äideille kerääntyi siitä suuret määrät, jolla sitten vaihtoivat venäläisiltä kauppiailta muita tarvikkeita, kuten kahvia ja sokeria, jota ei näissä lainkaan tarjottu.
Leipä haettiin kaupungin leipomosta. Usein lähdettiin noin 10-henkisissä joukoissa ruokatavaroita noutamaan. Säkit seljässä kuljettiin, kuin karavaani, pitkin katuja, tuoden yleisestä varastosta, lihaa, kalaa ja suolaa.
Leivät, jotka olivat noin 5-10 kilon painoisina pötkylöinä, kannettiin tavallisesti ilman käärettä, olkapäällä. Sattui toisinaan, että joku venäläinen maatuska sieppasi leivän meikäläiseltä, lähtien juosta viilettämään sen kera.
Tästä muodostui väliin aika rähäkkä, josta ei tahdottu hevin selvitä. Venäläiset muijat syyttivät suomalaisia siitä, että ovat aiheuttaneet yleisen leipäpulan koko kaupungille.
Lienee selvää, ettei tämä suomalainen pakolaisjoukko tuottanut huomattavaa vähennystä suuren Pietarin oloissa, semminkin kun suomalaisten vilja hankittiin omilla junilla Siperiasta.
Ja olihan tämä sitäpaitsi jonkunmoinen vastapilleri siihen vierailuun ja moniin puutteisiin, minkä venäläinen sotaväki oli meille aikaisemmin tuottanut.
Olihan kaikilla vielä tuoreessa muistissa mielivaltaiset menettelyt ja pakkotoimenpiteet, jota venäläiset olivat Suomessa ollessaan käyttäneet ja joihin olimme saaneet nurkumatta alistua.
Siksipä pidimmekin näissä katukohtauksissa puolemme, koska meillä oli siihen myös siveellinen oikeus. Ryöstetty tavara otettiin pois, ja annoimme sillipussilla sellaisen muksauksen, että kai tiesivät.
Paitsi ruokatavaraa, jaettiin huoltokomitean taholta ja välityksellä varsin huomattava määrä alus- ja pitovaatteita, joita venäläiset viranomaiset luovuttivat näille alastomille pakolaisille.
Olin kerran Parvlowskyn kasarmin pakolaismajassa tilaisuudessa näkemään lähemmin tuota jakotoimitusta. Päästyäni pihalta käytävälle, kuului muutamasta huoneesta korvia vihlova ärjyminen ja huuto.
Astuin avaraan huoneeseen, joka on täynnään miehiä ja naisia. Kaikki huutavat, eikä kukaan näytä toistaan kuuntelevan. Tutut suomalaiset kirosanat erottautuvat räikeimmin melun keskeltä.
Sotilaspukuinen mies nousee pöydälle huutaen:
- Jos ette nyt asetu, otan tuon kuularuiskun!
Samassa ryntää joku miehistä nurkassa olevan kuularuiskun luo sanoen:
- Kyllä tässä osataan antaa sinullekin. Kaiken p:leen laisia jakomiehiä niitä haetaankin. Jos et nyt lähde helvettiin, niin räiskyy!
Kiitin taivasta kun pääsin ulos.
Riita oli syntynyt siitä, että monet olivat perineet toistensa palkkoja, ottaneet kenkiä ja vaatteita väärillä nimillä useaan otteeseen, toisten jäädessä ilman, joita sitten myivät kaduilla, käyttäen niistä saadut rahat juopotteluun, tyttö- ym. huvituksiin.
Kerron tässä yhteydessä erään tapauksen koleeraparkilta, missä majailin.
Sinne lähetettiin laatikko, sisältäen 50 paria hienoja, Suomesta tuotuja Hyppösen tehtaan valmistamia naisten jalkineita. Siitä aukesi meteli, joka jatkui vielä senkin jälkeen, kun kengät jo olivat risoiksi kulutetut.
Kielet irtautuivat ja soivat rajulla kimmoisuudella, kengäntarvitsijoita ilmaantui toista sataa henkeä ja 50 paria, siinä tuli kysymysten kysymys. Toiset varustautuivat kaiken varalta, aikoen käräjöidä vaikka Leniniin saakka jos vaan ilman jää.
Kun laatikko tuotiin huoneeseen, kokoontui koko talon väki, parisataa henkeä sen ympärille. Kukin koki kurottautua näkemään. Pienimmät puikkelehtivat isompien jaloissa, puristuksessa kuin silakat nelikossa.
Katsottiin vuoroin laatikkoon, vuoroin toisiaan. Joku likinäköinen koetti tukkeentua toisten välitse hypistelemään laatikon kulmia, tullakseen vakuutetuksi, että siinä todella on se laatikko.
Kun oli puolituntinen rähisty, päätettiin ettei laatikkoa avattaisi, ennen kuin saadaan lisää niin paljon, että jokaiselle riittää.
Laatikko kuitenkin avattiin ehdolla, ettei jaeta ennen kuin tulee tieto tuleeko lisää. Kukin kiirehti saamaan kenkäparin tarkastettavakseen.
- Ai saakeli kun nätei kenkii.
- Tässä on ihan minun numeroni.
- Siirry siitä että miekin nään.
- Eihän ne ole sun paremmin kuin munkaan!
- Pidä kitas senkin seittenkuinen!
Näin siinä torattiin. Joku koetti jo jalkaansakin, saaden toisilta äkäisiä huomautuksia likaisista sukistaan. Pitkän ajan kukin käsissään pyöritteli, ennen kuin takaisin luovutti.
Yksi pari oli vielä kateissa. Sitä etsitiin pitkään, pengottiin kaikkien sängyt ja tavaramytyt, mutta löytämättä jäi.
Jokainen oli kiihtynyt äärimmilleen. Epäiltiin toisiaan, jopa käytiin kiinni hiusvärkkiinkin, mutta kenkäpari jäi yhden salaisuudeksi.
Laatikko naulattiin jälleen lujasti kiinni. Jännitys oli jonkun verran tauonnut, ja tavallista vähäsanaisempana paneutui yksi toisensa perään vuoteeseen. Muutamat huutelivat vielä unissaankin kengistä, huitoen kiukkuisesti käsiään.
Aamun tullen alkoi sama virsi uudelleen. Viikon päivät meni yksinomaan näissä meteleissä, kunnes lopulta tuli tuo musertava tieto, ettei voida enempi antaa, vaan on tyydyttävä toistaiseksi niihin ja jaettava kipeimmin tarvitseville.
Vaikka oli jo varustauduttu tähän tietoon, oli ilmoitus usealle kuin öljy palaville tappuroille.
Valittiin keskuudesta 5-henkinen lautakunta ottamaan selvää kuka on tositarpeessa ja laatimaan ehdotuslistan mikä sitten yhteisesti hyväksytään.
Kukin etsi tavarasäkeistään resut jalkaansa, näytellen niitä ja selitellen niiden ikää ja alkuperää ja missä kaikissa rymäköissä ne ovat mukana olleet.
Kullakin oli tarkoitus saada lautakunta vakuutetuksi uusien välttämättömyydestä. Heitä koetettiin mielistellä tarjoamalla kahvia ym. jolloin samalla oli tilaisuudessa näyttämään rajojaan ja myötävaikuttamaan asian suotuisaan ratkaisuun.
Kaikki olivat sellaisissa resuissa, että itsekin ihmettelivät kuinka olivat niin kuluneetkin. Muuan oli repinyt kenkänsä kärjen auki, joka törrötti pystyssä että varpaat näkyivät, irtonaisen pohjan antaessa aika läpsäyksiä joka askeleella.
Sanoivatpa muutaman piilottaneen kenkänsä, ja noutaneen läheiseltä tunkiolta risat jalkoihinsa. Kyllä kukin kuuli nimensä, eikä siinä sanoja puuttunut, joilla toisiaan parjattiin.
Kaivettiin muistista esiin kaikki vanhat kaunat ja asiaankuulumattomat syömmenpainajaiset, ja mitä ennen oli hampaakoloon jäänyt, lähetettiin armotta vastustajaa kohti.
Tuntui toisaalta kuin tuo puhdistusprosessi olisi tarpeellinenkin vapauttaja kaikista vaivoista, joita hienotunteinen pidättäytyminen oli aiheuttanut.
Haukkumasanoista ei tuntunut olevan puutetta. Niitä tulvi aamusta myöhään iltaan kuin tulivuoresta purkautuvaa laavaa, täyttäen huoneen ja rappukäytävät.
Osa eristäytyi kuin hyökkäävästä armeijasta taistelutantereelle tuupertuneena, luopuen kaikista vaatimuksista, kun vain rauhan saa.
Toista viikkoa kestäneestä yhtämittaisesta kamppailusta uupuneena suoriutui lautakunta hirvittävästä luottamustoimestaan hyvin, sillä hyökäävästä joukosta oli enään jälellä tuskin sitä määrää kuin oli jaettavia kenkäpareja.
Jokunen erillinen pistosana tosin kirpoi vielä jaon jälkeen, saamatta kuitenkaan suurempaa levenemismahdollisuutta, ovathan suomalaiset tunnettuja sitkeydestään ja leppymättömyydestään.
Niinpä kuulin vielä vuoden kuluttua huomautuksen, jonka eräs muija toiselle lausui:
- Oletko jo vienyt tunkiolta lainaamasi kengät pois?
Myöhemmin kesällä, kun ilmat lämpeni ja taudit, pääasiassa pilkkukuume ja kolera alkoivat tuhoisan kiertokulkunsa yli likaisen kaupungin, löysivät nuo kauhunenkelit mieluisen tyyssijan näistäkin ihmispesistä.
Kun oli ulkoista ja sisäistä kurjuutta liiaksi jo entuudestaan, odotti Tuonen vierasta sitäkin vähemmän, ja kun jokaisen sisässä paloi harras toivo kotiinpalaamisesta ja omaistensa pikaisesta jälleennäkemisestä, olisi suonut tämän onnettomuuden pysyttelevän sitäkin loitommalla.
Useita liikuttavia kohtauksia voisin tästä kertoa, sillä kuolema joka ei valikoi aikaa, ei paikkaa, osuu usein silloin kun sitä vähimmin odottaa.
Monen kohdalla se nytkin sattui, katkaisten paluutien suloisine toiveineen. Sillä onhan tunnettua kuinka onnettomuudet ja vastoinkäymiset kulkevat sarjoissa seuraten toisiaan kuin meren aallot.
Useat saivat aluksi pienemmän taudin, mutta jouduttuaan sairaaloihin, he muutamaa poikkeusta lukuunottamatta saivat siellä lopullisen vapautuksen kärsimyksilleen.
Kuolema, joka kotioloissakin luo ympäristöönsä tyhjyyttä ja mykkyyttä, herätti näissä tilapäisoloissa sitäkin monistuneemman katkeruuden tunteen. Useita tapauksia sattui, että äiti menetti rakkaan ainokaisensa, veli siskon.
Mutta säälittävimpiä sentään olivat ne orpolapset, jotka äidin kuoleman kautta jäivät tuuliajolle, vieraan huostaan, oloissa, joissa kullakin oli täysi työ itsestään.
Muistan aina erään pikkutytön, joka istui pakolaismajan rappusilla hiukan vanhemman siskonsa kanssa. Molemmat itkivät katkerasti pitäen toisiaan kaulasta kiinni.
Kun kysyin heiltä surunsa syytä, vastasi pienempi, joka tuskin kunnolleen osasi puhua:
- Äiti kuoli, eikä tuu enään koskaan.
Eräällä äidillä oli Pietariin tullessa mukana viisi pienokaista, kaikki ijältään alle 10 vuoden. Muutaman viikon kuluessa kuoli näistä neljä koleraan.
Viimein sai murtunut äiti itse saman kohtalon. Jälelle jäänyt pieni poikanen lähetettiin kotimaahan viemään terveiset vankilassa olevalle isälleen.
Muudan perhekunta, äiti ja kolme lasta, yrittivät Suomeen vaan jostain syystä palautettiin Valkeasaaren asemalta takaisin ja tuotiin Pietarin Suomen asemalle, missä asustivat rautatievaunussa odotellen kunnes raja uudelleen avataan.
Olivat olleet sitten ratapihalla tavaroineen toista vuorokautta vesisateessa paljaan taivaan alla. Joukosta sairastui useita, mm. mainitsemani perhe kokonaisuudessaan.
Joitakin päiviä tämän jälkeen kävin muutamassa pakolaismajassa, missä komissario kertoi tuon äidin lapsineen kuolleen ja näyttäen huoneen nurkassa olevia matkasäkkejä päivitteli, minnekkä tavarat osaa lähettää kun isä kuuluu myöskin kuolleen Hennalan vankileirillä.
Kuinka suuri kuolleiden lukumäärä oli tuona kesänä pakolaisten kesken, ei minulla ole tietoja, ja tokkopa siitä kukaan tarkalleen tietää, sillä muutenkin sekavissa oloissa tuosta tilastoa lienee koottu, kun kullakin oli täysi työ pitää pystyssä omaa tomumajaansa.
Sen tiedän, että kaupungin lukuisat ja avarat sairaalat olivat täynnä. Ruumisvaunuja kulki jonoissa. Ei ehditty edes arkkuja tehdä niin paljon kuin tarvittiin.
Aluksi mätettiin kaksi, jopa kolmekin vainajaa samaan laatikkoon. Käytettiin hautausmaalla tyhjennettävänä useampi eri kerta. Lopuksi ei ollut arkkuja laisinkaan.
Ruumiit ladottiin paljaille kärrynlavoille kuin halot. Hyllyvän kuonan päälle vedettiin niinimatto peitteeksi kun sitä kuumana kesäpäivänä läpi kaupungin kuletettiin.
Pakolaislapset, jotka kävivät läheisellä Uspenskin ruumisasemalla katsomassa kun näitä kalman kuormia purettiin rautatievaunuihin, kertoivat kuinka rautakoukuilla viskottiin “suurimahaisia” porvareita vaunuihin kuin silakoita yhteen kasaan.
Suomalaisia, joita ei vähälukuisuutensa takia kuollut sentään vaunulasteittain, koetettiin kohdella hiukan inhimillisemmin. Heille hankittiin keskuudessa toki arkuntapainen, sillä mitään loistavaa leposijaa ei voitu näissä oloissa edes ajatella.
Höyläämättömistä laudoista lyötiin kokoon pitkulainen suorakaiteen muotoinen laatikko, joka toisinaan siveltiin päältä vesiokralla.
Useimmiten se oli värjäämätön ja niin heikko, että vaunuihin päällekkäin pinottuina alimmaiset rutistuivat kasaan ja vainajan sisälmykset purskahtivat lautojen raoista ulos.
Ollessani veturimiehenä, kuten myöhemmin tulen kertomaan, jouduin usein näkemään vainajien viimeistä käsittelyä hautauspaikassa. Kun ruumisjuna pysähtyi pääteasemalle, alkoi vaunujen purkaminen tulisella touhulla.
Hevosen rattaille ladottiin aluksi ne arkut, jotka vielä eheänä olivat ja irtonaisia ruumiita heitettiin arkkujen väliin. Kuorma kuletettiin suuren kuopan reunalle, mihin ne heitettiin kuin mikä arvoton roska tahansa.
Usein retkahti kuormasta kuletettaessa alaston vainaja tielle, josta se rautakoukulla viskottiin takaisin kuorman päälle.
Haudankaivaja ja -peittäjäkomppania suoritti tehtävänsä täysin ammattitaitoisesti ja teurastajamaisella kylmäverisyydellä. He olivat hallituksen palkkaamia virkamiehiä, jotka olivat ehtineet tehtäväänsä perehtyä, suorittaen kaikki asiaankuuluvat seremoniat.
Heidän johtajana näytti olevan katolinen pappi, joka leveissä kirjomantteleissa seisoi haudan reunalla, heilutellen katkuavaa suitsutuspalloa ja lukien gramofoonimaisesti vainajille määrätyt dogmit.
Suurin osa junalastista vietiin joukkohautoihin, mutta oli myös yksityisiä, joista huoltivat saattamassa olevat omaiset ja tuttavat kukkineen ja seppeleineen.
Yleensä oli tämän ruumisjunan mukana kulkeminen kiusallisimpia hetkiä, mihin pakolaisuuteni ajalla jouduin, sillä neljä, jopa viisikin tuntia kestävä oleskelu hautausmaalla helteisinä kesäpäivinä ei ollut heikontuneelle ruumiilleni ja masentuneelle hermostolle suinkaan eduksi, sillä vainajista erisi ilettävä traanimainen kalman löyhkä pitkien matkojen taa."
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
