Laila Tarpila
Yle
Tammikuussa 1918 laulajatar Alma Kuula ja säveltäjä Toivo Kuula ovat onnellisia. Avioliiton solmimista ovat edeltäneet piinalliset vuodet, mutta nyt he asuvat Viipurin lähellä pienen tyttärensä ja kotiapulaisensa kanssa. Pian kaikki on kuitenkin päättyvä, mutta vielä he eivät sitä tiedä. #musiikinkevät1918 – Kuuntele Toivo Kuula Soivassa arkistossa
Vuonna 1903, viisitoista vuotta ennen pian alkavaa Suomen sisällissotaa, nuori Alma Silventoinen oli aloittanut pianonsoiton opinnot Helsingin musiikiopistossa. Hän oli syntyisin Pietarista, missä hänen isänsä Pekka Silventoinen toimi hopeaseppänä.
Kotikaupungista huolimatta Alman perhe oli suomalainen.
Toivo Kuula vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Vaasassa vääpeli Matti Kuulan perheen esikoispoikana. Kotikasvatus oli ankaran hengellinen, eikä ruumiillinen kurituskaan ollut vierasta.
Nuori Toivo haaveili merille pääsystä ja vaikka isä olikin toivonut esikoispojastaan pappia, oli hän Toivon mukana etsiskelemässä tälle laivapaikkaa. Ehkä Toivo löytäisi hyvän elämän jonkin aluksen laivapappina?
Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Kun sopivaa laivapaikkaa ei löytynyt, Toivo lähti Helsinkiin opiskelemaan musiikkia.
Toivon musikaalisuus oli havaittu jo varhain. Kotiin oli hankittu pikkuruinen vaikkakin heikkokuntoinen harmoni, kun Toivo oli 10-vuotias. Ja itse hän oli hankkinut viulun, jotta olisi voinut soittaa laivassakin.
Urkujensoittoa pikku Toivo kuuli joka sunnuntai kirkossa ja sävelten nimet hän osasi ennen kirjaimia.
Toivo Kuula opiskeli Helsingin Musiikkiopistossa ensimmäisen kerran vuosina 1900-1903. Sävellystä hänelle opetti Martin Wegelius, ja sävellyksen ohessa Toivo opiskeli viulun- ja pianonsoittoa.
Sitten opinnot keskeytyivät kahdestakin syystä. Ensinnäkin Toivolta loppuivat rahat ja toisekseen häntä vaivasi uupumus. Hän muutti takaisin Vaasaan ja ryhtyi opettamaan viulunsoittoa.
Vaikka musiikkiopinnot jäivät, Toivo ei kuitenkaan jättänyt säveltämistä. Kun hän kolmen vuoden kuluttua palasi uudelleen Helsinkiin, ja Wegelius näki Keinutan kaikua -laulun L.Onervan sanoihin, hän määräsi sen julkisesti esitettäväksi ja oli kuulunut vielä hämmästyneenä huudahtaneen: "Pian kai te alatte kantaa tänne sinfonioita".
Samaan aikaan kun Toivo jätti Helsingin taakseen vuonna 1903, aloitti Ammi eli Alma Silventoinen omat opintonsa Helsingin Musiikkiopistossa. Kaikki Silventoisen perheen lapset harrastivat musiikkia, mutta kaikkein innokkain heistä oli esikoistytär Ammi.
Ammi oli hyväksytty opiskelemaan pianonsoittoa ja pian mukaan tuli laulaminen. Hän myös sävelsi, muttei kehdannut näyttää teoksiaan kenellekään.
Vaasan välivuosinaan Toivo oli mennyt naimisiin. Hän oli seurustellut koulutoverinsa ja nuoruudenrakastettunsa Silja Valon kanssa ja 19-vuotiaina he olivat kihlautuneet. Kun Silja oli tullut raskaaksi, pariskunta oli mennyt vihille.
Toivoa oli kuitenkin suhteessa vaivannut aina se, että Silja ei ollut musikaalinen eikä osannut arvostaa hänen taidettaan.
"Se ei ollut oikein mieleeni, ja olin jo monasti ollessani hänen kanssaan kihloissa, purkamaisillani kaiken. Erehdys tapahtui ja se saattoi minut onnettomuuteen, josta en vieläkään selvillä ole."
Toivo ja Silja saivat lapsen ja vaikka pikku tytär kuolikin vain kahden kuukauden ikäisenä, oli avioliitto solmittu, eikä sitä voinut purkaa. Toivon elämä Vaasassa oli ajautumassa umpikujaan.
"Ei minulla Vaasassa enää ollut juuri mitään tekemistä, sillä opettajana ei minusta pidetty, enkä ollut itsekään siitä intresserattu...Elämäni oli synkistä synkintä ja minun teki mieleni lopettaa elämäni."
Toivossa paloi musiikin liekki, ja hän halusi jotain aivan muuta kuin rihkamatavarakauppiaan uran Vaasassa, mitä sitäkin hän oli suunnitellut mielessään.
Toivo ja Ammi kohtasivat ensimmäisen kerran Helsingin musiikkiopistossa keväällä 1906, kun Toivo oli palannut opintojensa pariin.
Ammi oli laulanut kuorossa, joka esitti kevätkonsertissa Toivon kappaleita. Nuori neito oli pukeutunut suomalaisuutta edustavaan Aino-pukuun, mikä herätti Toivon huomion. Olihan Toivo vahva suomalaisuuden kannattaja.
Ammin kohtaaminen sysäsi seuraavana syksynä Toivo Kuulan elämän uusille raiteille. Hiljalleen hänen mielessä kypsyi epätoivon sävyttämä ajatus.
Voisiko tässä olla nainen, joka ymmärtäisi hänen musiikkiaan ja sitä kautta koko hänen persoonaansa? Voisiko hänen elämästään kuitenkin tulla onnellinen?
Alma Silventoinen oli elänyt elämäänsä ajan nuorten naisten tapaan. Hän oli kirjannut päiväkirjaansa arkisia tapahtumia, konserttielämyksiä, illanviettoja sekä omia ja muiden tyttöjen ihastuksia.
Syyskuussa 1906 mukaan ilmestyi myös syviä rakkauden tuskanhuutoja, mutta "Kuolematon rakastettuni" ei kuitenkaan vielä ollut Toivo Kuula vaan säveltäjä Erkki Melartin.
Melartin oli pitänyt ensisävellyskonserttinsa kolmea vuotta aiemmin ja moni musiikkiopiston neiti oli häneen ihastunut. Eiväthän he voineet tietää, ettei Melartin tuntenut vetoa naisiin.
Ammilla oli paljon ihailijoita ja opiskelijoiden seuraelämä oli muutenkin vilkasta. Juhlia pidettiin ja niissä viivyttiin, parhaimmillaan aamu viiteen asti.
Rakkaudesta hänellä oli kuitenkin selvä kuva. Se olisi jotain ylevää, jotain kohottavaa, joka olisi arjen yläpuolella.
Mutta kuinka suhde Toivo Kuulaan olisi mahdollinen? Millainen yhteydenpito ja ystävyys olisivat sallittuja?
Ensimmäisen syyskauden lopussa Ammin ja Toivon ystävyys eteni. Oppilasjuhlan karonkassa ei enää vain hassuteltu vaan puhuttiin jo vakavammin. Toivo arvosti Ammia laulajana, ja halusi hänestä säveltensä tulkin. Ammi puolestaan arvosti Toivoa säveltäjänä.
Toivo lupasi säveltää Ammille laulun Eino Leinon sanoihin. Helmikuun puoliväliin mennessä syntyikin siihen mennessä Toivon paras sävellys, ensimmäinen kypsä mestariteos "Tuijotin tulehen kauan". Laulu, joka sisälsi kätketyn viestin.
Nuoret tunsivat vetoa toisiinsa, mutta Toivon avioliiton takia vain ystävyys tulisi kysymykseen. Päiväkirjassaan Ammi tuskaili tilannetta: "Kerroit elämästäsi. Traagillista! Ystävä raukka! Jumalani - miksi hänellä pitää olla niin kova kohtalo!"
Liian rohkeiden ajatustensa perään hän lisäsi nopeasti: "Mutta minä houkkio! Minunhan piti lopettaa kokonaan seurustelu kanssasi, ettei syntyisi mitään puheita."
Suhde kuitenkin kehittyi vääjäämättä. Eläminen oli viatonta, ja vaikka huhtikuussa koettiinkin ensi suudelma Kaivopuiston yössä, lyötiin heti perään kättä päälle yhteisen ystävyyden merkiksi.
Toivon vanhemmat painostivat avioliiton jatkamista ja halusivat tämän palaavan Vaasaan. Tähän Toivolla ei kuitenkaan ollut mitään halua eikä aikomusta.
Kesällä 1907 Ammi kutsui Toivon vierailulle Silventoisten Lappeenrannan kotiin Skinnarilaan. Teko oli rohkea ja taas Ammi vuodatti päiväkirjalleen: "...ettei tästä kaikesta vaan tule mitään onnettomuutta."
Kun Toivo heinäkuussa saapui, "sairastui" Hanna-äiti niin, että joutui vetäytymään useaksi päiväksi yläkerran huoneisiin. Äidin vastustus tuli kestämään vuosia.
Yli kaksiviikkoisen iloisen kesävierailun aikana syntyi myös musiikkia. Toivo sävelsi kolmiäänisen laulun Yksin istun, yksinäinen Silventoisen musikaalisille siskoksille.
Syyskauden päätteeksi jouluna 1907 alkoi tapahtua, kun Toivo matkusti kotiinsa Vaasaan. Silja-vaimo asui siellä hänen vanhempiensa luona.
Toivo ilmoitti haluavansa eron. Ajatus oli kuitenkin mahdoton, siihen ei suostunut sen enempää Silja, kuin eivät suostuneet Toivon vanhemmatkaan.
Tapahtumasta syntyi kova riita. Ajan henkeä kuvaa hyvin Toivon isän Matti Kuulan Skinnarilaan lähettämä kirje, jossa Toivon vanhemmat syyttävät Almaa ja pyytävät vanhempia puhuttelemaan tytärtään:
Kultaseppä H:r N.N. Silvendoinen ynnä rouvanne Lappeenrannassa.
Toivotamme teille terveyttä! Olen teille aivan tuntematoin, mutta koska asiat niin vaativat, niin kirjoitan jonkun sanan. Olen kuullut että teidän tyttäristänne on yksi Musiikkiopistossa Helsingissä laulajattarena.
Ja koska olen varmoista lähteistä, sivistyneiltä ihmisiltä kuullut, että hän olisi rakastunut säveltäjä Toivo Kuulaan, joka on minun vanhin poikani, niin jos ette tunne asiaa, niin tahdon sen teille vakaasti ilmoittaa, että varoittaisitte tytärtänne siitä, samoin kuin minäkin vaimoni kanssa olemme varoittaneet poikaamme Toivoa.
Toivohan on ukko-mies, ja hänen kiltti vaimonsa asuu meidän luonamme, eikä Toivolla ole mitään syytä häntä halveksia, sillä hän on etevä, rouvasväen koulun käynyt nuori ihminen eikä ole ensinkään riitaisa. Heillä oli yksi lapsikin, mutta se kuoli jonkun kuun vanhana.
Nyt, kun he ovat Musiikkiopistossa, on se taiteilijain muinainen henki pilannut poikamme, sillä taiteilijat usiasti halveksuvat semmoisia ihmisiä, joissa ei ole samaa sielun valoa tai lahjaa kuin heillä, ja tämä synti on pilannut Toivonkin. Hän, Toivo oli Joulun pyhinä täällä kotona jonkun päivän ja tahtoi kokonaan vaimonsa purkamaan avioliittonsa, mutta me kristittyinä vanhempina sen jyrkästi kielsimme, samoin kielsi hänen vaimonsakin, jopa niin, että jollei hän meitä kuule, niin saapi ijäti olla osaton meistä.
Nyt hänen vaimonsa on saanut tietoonsa, että Neiti Silvendoinen on Toivon kanssa kirjeenvaihdossakin. Eikö tuo ole hirveätä! Sen vuoksi pyydämme teidän puhuttelemaan tytärtänne ja sanomaan suoraan asian hänelle, ettei me millään tavalla tule semmoista suosimaan, sillä se on synti ja häpeä keskuudessamme.
Merkitsee hyvin murheellisena Matti Kuula
Ylikonstaapeli Vaasa
sekä vaimonsa kanssa
Pyydämme ettette tästä loukkaannu, vaan että vastaisitte jollakulla sanalla. Ystävyydellä M. Kuula
Saatuaan tiedon kirjeestä ja sen syyttävästä sisällöstä, Toivo tulistui ja tarttui kynään hänkin. Syntyi pitkä kirje, jossa hän kertoi oman versionsa asiasta.
K. Herra P. Silventoinen, Pietari
Kun viime kesänä sain nauttia teidän harvinaisesta ystävällisyydestänne ja vieraanvaraisuudestanne, niin on minun sen jälkeen monasti tehnyt mieleni kirjoittaa Teille jonkun sanan, syystä että tunnen itseni kiitolliseksi...
...nyt aukee minulle kirjoittamiseen hyvä tilaisuus, koska olette tehneet niin ystävällisesti, että olette lähettäneet isäni kirjeen minulle Ammin mukana...
...En voi ymmärtää miksikä vanhempani tahtovat kaikin mokomin olettaa, että eroamiseen vaimostani on syynä rakkausasiat jonkin naisen kanssa täällä Helsingissä. Olen sen heille monasti vakuuttanut vaan he eivät voi luulla avioliiton purkautuvan muuten kuin rakastumalla toiseen...
...Minun eroamiseen vaimostani on tykkänään toisellaiset syyt, joita kuitenkin mielelläni tahtoisin pitää omana salaisuutenani. Hänen ja minun väliin tuli jo kesällä v. 1906 epäsopu, joka on siitä pitäen yhä tullut pahemmaksi ja sellaiseksi ettei ole voitu toistaan ymmärtää ja eikä kärsiäkään...
...Ammilla ei ole eikä ole tähän päivään saakka ollut minkäänlaista vaikutusta minun ja entisen vaimoni väleihin...
...jouluna käydessäni kotona ehdotin, että kun tällainen elämä, jossa ei vähääkään sopusointuisuutta ole, ole meille kummallekaan hyödyksi vaan päinvastoin vahingoksi, niin tehdään laillinen ero...
...alkoi tietysti sota, joka päättyi siten, että sain isäni kirouksen, kun en taipunut...
...laillista eroa en vielä ehtinyt saada hommatuksi, vaan ei tuohon kauan aikaa mene, sillä tällaista elämää en voi nähdä enkä jaksa sulattaa, se on siksi epäsopuista...
...Ammin kanssa olemme jokseenkin paljon seurustelleet, usein jutelleet, kävelleet ja joskus konsertissakin käyneet...
...olemme ystäviä sanan täydellisessä merkityksessä. Ompa se minulle jokseenkin vaikeata ja vastenmielistä rakentaa minkäänlaisia rakkaussiteitä senlaisten selkkausten jälkeen, joita minulla on entisen vaimoni kanssa ollut ja toden totta pelkään rakkaussiteitä yhtä paljon kuin sellaista kurjaa elämää, jota olen viettää saanut...
...Hänen rakastajakseen en pyri, enkä ole pyrkinyt vaikkapa olisi käsketty...
...Jos haluatte sitä etten hänen kanssaan saa olla toverina ja ystävänä niin koetan mahdollisuuteni mukaan olla hänen kanssaan ja hänen hyödykseen panematta rikkaa ristiin...
...jos Teidän toivomuksenne on, etten hänen kanssaan saa olla missään tekemisissä, niin koetan olla, vaikka se minusta ikävältä tuntuisikin. Tunnen menettäneeni silloin hyvän toverin, vaan teen sen, jos Teille voin sillä tavalla olla suuremmaksi hyödyksi...
Kevään kuluessa molemmat jatkoivat opintojaan Helsingissä ja tapasivat toisiaan.
Painostavista tunnelmista huolimatta Toivon kynästä syntyi kuitenkin - jo tässä vaiheessa - kuolematonta musiikkia. Kun Ammin sisko Emmi oli menossa naimisiin sulhasensa Yrjö Putkisen kanssa, sävelsi Toivo Pietarissa pidettäviin häihin Häämarssin.
Syksyllä 1908 Ammi valmistui Musiikkiopistosta. Hän piti ensikonserttinsa Lappeenrannassa ja valmistautui samalla laulamaan Toivon ensimmäisessä sävellyskonsertissa Helsingissä.
Ammin toiveissaan oli päästä jatkamaan lauluopintoja Italiaan. Myös Toivo lähtisi ulkomaille.
Lokakuussa Ammi löysi itsensä Milanosta ja Toivo Bolognasta. Toivo opiskeli Liceo Musicalen konservatoriossa vokaalikontrapunktia Luigi Torghin ja instrumetaalista kontrapunktia Enrico Bossin johdolla.
Toivo myös sävelsi, työn alla oli mm. Eteläpohjalainen sarja. Milanossa Ammi oli saanut oivan opettajan tunnetusta laulupedagogista Mathilde Riccistä.
Ensimmäisen yhteisen joulun he viettivät Bolognassa.
Huhtikuussa oli vuorossa yhteinen matka Venetsiaan. Kesäksi Toivo siirtyi Leipzigiin opiskelemaan orkesterinjohtoa Hans Sittin johdolla ja koko seuraavaksi lukukaudeksi hän menisi Ranskaan.
Leipzigissä jatkuvassa rahapulassa elävä Toivo sai ilokseen kuulla, että Sitt antaisi kapellimestarikurssin hänelle ilmaiseksi. Syynä tähän oli luultavasti se, että Hans Sittin veli Anton Sitt oli Helsingissä Filharmonisen orkesterin konserttimestarina.
Ammi vietti oman kesänsä Skinnarilassa. Kesän kuluessa päiväkirja sai kuulla monet huokaukset: "Olen saanut kuulla paljon hänestä (Siljasta). Hän kärsii tavattomasti siitä, että välinne ovat rikkoutuneet ja kuuluu käyneen toissajoulusta asti mustiin puettuna."
Syksyllä Ammi järjesti päättäväisesti opintomatkaa Ranskaan. Hänen piti saada laina ja lainalle takaajia. Kaikki onnistui ja lokakuussa Ammi matkusti Pariisiin. Asemalla vastaanottamassa oli Toivo. Näin he tapasivat toisensa pitkän tauon jälkeen.
Koko pitkän kevään Ammi ja Toivo olivat Pariisissa. Toivo perehtyi ranskalaiseen musiikkiin, sävelsi suuria kuoro- ja orkesteriteoksia Merenkylpijäneitoja ja Orjan poikaa, ja Ammi opiskeli laulua.
He kävivät oopperassa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja museoissa. He ikäänkuin varastoivat yhteistä aikaa, sillä seuraavaksi edessä olisi talvi, jolloin toinen asuisi Oulussa ja toinen Helsingissä. Toivo oli saanut orkesterinjohtajan paikan Oulusta.
Toivon vanhemmat sekä Silja odottivat, että Toivo tulisi hakemaan vaimonsa mukanaan Ouluun ja jatkaisi avioelämää tämän kanssa. "Ehkäpä hän luulee, että aika Toivon tasoittaa, kun hän ei eroa anna, ja siten taas sovinto tulee", kirjoitti Ammi päiväkirjaansa.
Kesällä päiväkirja sai kuulla myös jotain positiivista: "Kotiväki on kysellyt, eikö Toivo tule tänne käymään. Olen iloinen, että he edes jonkin verran ovat intreseerattuja hänestä, vaikka toisella kerralla saankin kyytiä, kun Toivosta tulee puhe."
"Kyllä kai vanhempani aavistavat, että meillä on lähempi suhde kuin tavallinen ystävyys, vaan siihen ajatukseen he eivät vielä voi sulautua ja pitävät sitä kai vääränä. Kuitenkin he jonkinverran pitävät Toivosta, sillä eivät he muuten toivoisi häntä tänne, mutta pelkäävät kai ihmisten puheita ja pilkkaa."
Oulussa Toivo johti orkesterikonsertteja ja oopperaa, ja viihtyi huonosti. Ammi teki laajan konserttikiertueen ja toivoi ansaitsevansa sen verran, että hänellä olisi varaa lähteä vielä uudelleen Milanoon laulua opiskelemaan.
Rakastavaiset tapasivat vain muutamia kertoja syksyn aikana, muun muassa Helsingin Uuden Ylioppilastalon vihkiäisissä, joihin Toivo oli säveltänyt kantaatin Kuolemattomuuden toivo Eino Leinon tekstiin.
Joulun Toivo vietti Oulussa apeissa tunnelmissa maisteri Sovijärven perheen kanssa. Hän halusi antaa perheelle joululahjan, ja sävelsi uuden kappaleen viululle ja pianolle. Joululaulu sai myöhemmin uuden nimen Chanson sans paroles, Sanaton laulu.
Tammikuussa 1911 Ammi valmistautui juhlallisissa tunnelmissa ensimmäistä omaa Helsingin-konserttiaan varten. Helmikuussa Helsingissä oli myös Toivon sävellyskonsertti.
Maaliskuussa he konsertoivat yhdessä Jyväskylässä, ja sen jälkeen Kauhavalla, Kemissä, Pietarsaaressa ja lopulta Oulussa, missä Ammi tapasi ensimmäisen kerran Toivon isän.
"Suuri, tukeva ja komea mies tuli vastaani, ja Toivo esitteli isänsä. Hän puristi minua kädestä ja katsoi pitkään silmiini, vaan lempeän näköisenä."
Vaasalainen asianajaja Väinö Alaviitala oli alkanut hoitaa Toivon avioeroa. "Saat odottaa yli vuoden ennen kuin olet vapaa mies...saat elellä vapaasti.. älä kuitenkaan pitkiä aikoja Vaasassa."
Kesän 1911 Ammi vietti jälleen Skinnarilassa, aina vain ankeissa tunnelmissa, sillä äiti ei vieläkään sulattanut heidän suhdettaan. Toivo lähetti postikortteja, jotka oli varmuuden vuoksi kirjoitettu italiaksi.
Syksyllä heidän yhteiset konserttinsa jatkuivat ja pian olisi edessä jälleen lähtö ulkomaille. Ammi pääsi toisen kerran Milanoon, ja Toivon määränpää oli tällä kertaa Berliini.
Heidän välillään oli jo eroottinen suhde ja Toivon välillä sairaalloiseksi yltynyt mustasukkaisuus pääsi valloilleen, kun Ammi kirjoitti Milanon-kuulumisistaan sekä tapaamistaan ihmisistä.
Berliinissä Toivo oli aloittanut sinfonian säveltämisen - joka jäi kesken - ja jouluna he tapasivat Sveitsissä.
Kevääksi Toivo oli saanut kahden kuukauden stipendin sävellystyötä varten Pariisissa.
Ja Pariisissa koitti viimein se päivä, jota sekä Ammi että Toivo olivat kiihkeästi odottaneet. Helmikuussa 1912 Toivo Kuulan hotellihuoneen oveen koputettiin. Huonepalvelija ojensi hänelle sähkösanoman, jossa oli neljä sanaa: "Olet vapaa terveisiae alaviitala."
Kihlapäiväksi valikoitui 12. joulukuuta 1912. Sormuksia ryhdyttiin kuitenkin käyttämään - yhä vielä olosuhteiden pakosta - vasta muutamaa kuukautta myöhemmin maaliskuun lopussa 1913 Pietarissa, jolloin he pitivät ensimmäisen yhteisen konsertin kaupungissa.
Häät vietetiin 29. huhtikuuta 1914 Skinnarilassa molempien perheiden läsnäollessa.
Vuosien piina oli kuitenkin jättänyt Toivoon syvät jäljet, sillä Ammin päiväkirjasta löytyy merkintä vielä hääpäivän kohdalta: "Toivo oli jännitettynä siitä, tuleeko papin sijasta mahdollisesti tuomari, sillä Silja-rouva oli viimeiseen asti koettanut esteitä panna."
Kolmen vuoden kuluttua, huhtikuussa 1917, Ammille ja Toivolle syntyi tytär Sinikka. Syksyllä he olisivat koko pieni perhe muuttava Viipuriin, kunhan asunto vain löytyisi. Toivolla oli Viipurissa paikka orkesterinjohtajana.
Viikkojen etsiskelyn jälkeen Toivo löysi vuokrahuvilan Säiniöltä, joka sijaitsi 10 kilometrin junamatkan päässä Viipurista Pietariin päin. Säiniö oli tuolloin vilkas taajama, josta oli Viipuriin jopa yhdeksän junavuoroa päivässä.
Ammi ja Toivo eivät voineet tietää, että tulossa oli sota, jonka silminnäkijöiksi he joutuisivat. He eivät voineet tietää, että heidän kotinsa Säiniöllä sijaitsi strategisesti tärkeällä rintamalinjalla, vain pienen kävelymatkan päässä rautatiestä, jota pitkin punakaartilaisille kuljetettiin aseita ja varustuksia Pietarista.
Viipuri tulisi olemaan yksi sisällissodan verisistä näyttämöistä.
Seuraa Toivo ja Alma Kuulan elämää sisällisodan 1918 kuukausina. Seuraava artikkeli, jossa Toivo kirjoittaa tammikuun väkivaltaisuuksista Viipurissa, ilmestyy 19. tammikuuta.
Lähteet
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula. WSOY. Porvoo 1983.
Kansalliskirjasto: alkuperäisaineistot & verkkonäyttely Ammi ja Toivo
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan, Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Porvoo 2008.
Kuula-Marttinen, Sinikka (toim.): Virta venhettä vie, Alma Kuulan päiväkirjat 1901-1919. WSOY. Porvoo 1968.
Linkit
Kansalliskirjasto, verkkonäyttely Ammi ja Toivo
SKS Kansallisbiografia Toivo Kuula
Yle Elävä arkisto Alma Kuula laulaa Toivo Kuulan laulun Tuijotin tulehen kauan
Yle Teema: Sininen laulu Säveltäjä Toivo Kuula
Turun Sanomat Toivo Kuulan Häämarssi soi ensi kertaa Pietarissa
YouTube Kuulan Häämarssi
YouTube Kuulan Sanaton laulu
Tarinaa Silja Valon ja Toivo Kuulan suhteesta –
