Laila Tarpila
Yle
Kesäkuun 4. päivänä on Toivon nimipäivä. Surun musertama Alma Kuula vie rakkaan Toivon haudalle kukkia ja muistelee päiväkirjassaan tapahtumat Viipurissa vappupäivän aamusta aina Toivon viimeiseen henkäykseen asti. #musiikinkevät1918
Toivon kuoleman jälkeen laulajatar Alma Kuulasta tuli Toivo Kuulan musiikin lähettiläs. Ensin oli kuitenkin päästävä yli lamaannuttavimmasta ja musertavimmasta tuskasta.
Toivon nimipäivänä kesäkuun alussa Alma kirjoittaa Helsingissä päiväkirjaansa toukokuun järkyttävistä tapahtumista Viipurissa.
"Toivon päivä on tänään ja olen vienyt hänen haudalleen verenpisaran ja lemmikkejä. Siellä laakereiden ja kukkien alla hän nukkuu, siellä kirkkomaalla on minunkin parempi olla kuin missään muualla
Istuin siellä kauan ja unta, kuin hirveää unta tuntuu tämä kaikki olevan.
Astuu muistoista esiin vappuaamu kirkkaana, keväisenä, jolloin yhdeksän tienoilla tuli auto portillemme Säiniöllä, ja Toivo ja minä kiiruhdimme pukeutumaan.
Sinikka pieni jäi Helmin kanssa portille vilkuttamaan kättä lähtiessämme, ja sitten kiidimme halki niiden seutujen, joissa joitakin päiviä sitten oli hurjasti tapeltu. Tiellä näkyi palaneita taloja, ruumis ojan reunalla ja kuolleita hevosia vielä.
Pian tulimme Waasan rykmentin II pataljoonan esikunnan asunnolle, insinööri Haartmanin huoneustoon ja söimme siellä aamiaista.
Sieltä menimme Toivon kanssa Patomäelle kahville. Siellä oli ilo meillä kaikilla suuri.
Joukolla lähdimme sitten katsomaan kentälle paraatia kello kaksi ja sieltä Seurahuoneelle, jonne meitä oli pyydetty vieraaksi Waasan rykmentin huoneeseen.
Siellä oli innostunut mieliala.
Toivo soitti ja lauloi (harjoitellen säveltämäänsä Suojeluskunnan marssia) miesten kanssa ja piti jääkäreille ja suojeluskuntalaisille puheet puhuen rauhan puolesta ja sotaa vastaan, kiittäen kuitenkin ja sanoi kunnioittavansa tätä miekkaa, joka on maallemme taas saattanut vapauden.
Itse Toivo sanoi liikuttavansa hengen miekkaa nyt innokkaammin kuin koskaan ennen. Jääkärikapteeni Linden vastasi puheeseen, puhuen “nuorelle suomalaiselle taiteilijaparille” ja pyytäen lopuksi meidän esittämään jotain.
Piano tuotiin toisesta huoneesta, ja niin minä lauloin Toivon säestyksellä viimeisen kerran hänen laulunsa Lauantai-illan ja Syystunnelman.
Vähän jälkeen yhdeksän rupesin minä tekemään poislähtöä, sillä olin kovin väsynyt puuhista ja yövalvonnasta Säiniöllä. Olisin tahtonut Toivon mukaan, ja vähän hermostuneena sanoin:
- Miten minä uskallan jättää sinut näiden aseellisten miesten joukkoon?
Mutta toverit vakuuttivat pitävänsä Toivosta huolen, ja Toivo taputti minua olkapäälle sanoen:
- Tämä minun pikku emäntäni on vähän hermostunut. Mene sinä Ammi vaan rauhassa nukkumaan, kyllä minä tulen kotiin.
Luokkatoverinsa Einari Luoman hän lähetti minua saattamaan ajurilla kotiin.
Sanoin siis Toivolle hyvästit syleillen häntä ja jätin hänet reippaana sinne, aavistamatta mitä oli tapahtuva muutaman hetken kuluttua. Odotin hätnä maisteri Lintulahdella, jossa olimme kortteeria, vaan ei koko yönä kuulunut.
Aamulla heti noustuani lähdin Toivoa hakemaan Waasan rykmentin II pataljoonan esikunnasta. Siellä oli pari sotilasta ovella vahdissa, ja kysyttyäni, onko Toivo siellä, vastasivat he kieltävästi.
Upseerit olivat suljettujen ovien takana, ja pyysin jonkun heistä nähdäkseni. Lopulta tuli eräs sanitääri, joka kehoitti menemään Seurahuoneelle kaupunginkomendantti Finnen luo häntä kysymään, sillä Toivo ei ole ollut heillä yötä.
Vähän oudoksuen tätä juoksin Seurahuoneelle kysyen ovenvartijalta ja tarjoilijattarilta, onko kapellimestari siellä. He vastasivat kieltävästi.
Saatuani tietää, että herra Finne on yläkerrassa, aloin nousta sinne ja minua vastaan tuli eräs sotilas kysyen, ketä haen. Kun vastasin, että miestäni, säveltäjä Kuulaa, niin hän sanoi aivan raa’asti:
- Yksi Kuula ammuttiin täällä viime yönä.
Putosin aivan kivettyneenä portaille ja heräsin vasta alhaalla, kun minut oli viety jonkun tarjoilijattaren huoneeseen ja lääkäri seisoi vieressäni.
Vapisin, ja veto kävi ruumiissani, ja pyysin päästä kohta mieheni ruumista näkemään. Mutta kukaan ei tiennyt, missä hän on.
Rouva ja herra Lintulahti tulivat minua hakemaan ajurilla kotiinsa ja koettivat soitella ympäri kaupungin tiedustellen, mutta kului noin puolitoista tuntia ennen kuin tuli selville, että Toivo makaa hyvin heikkona lääninsairaalan XIV:lla osastolla.
Minut saattoi Bertha Makkonen kohta sinne, mutta sain odottaa noin 10 minuuttia, ennen kuin minut laskettiin sisään, sillä käärettä juuri muutettiin.
Kun vihdoin astuin hänen huoneeseensa, niin en ollut tuntea omaani, sillä kauhistava näky oli silmieni edessä.
Toivo makasi vuoteessa vasen puoli päätä paksun kääreen peitossa ja oikea puoli kasvoista mustana ja turvoksissa potkuista, huuli halki ja nenästä tuli verta.
Silmät tietysti olivat kiinni, ja raskaasti hän hengitti, eikä vielä tuntenut minua. Voi hyvä Jumala niitä raskaita, hirveitä päiviä ja hetkiä omani vuoteen ääressä! Luulin monasti itse tuskasta nääntyväni, kun en voinut tuskiansa huojentaa.
Lääkärit, tohtori Granberg ja Numers koettivat kaikkensa, ja ensin näytti siltä, että Toivo jää eloon, kun ei hänellä yhdeksään vuorokauteen ollut kuumetta.
Toivo tunsi jo, paitsi minua, vielä luokkatoverinsa von Essenin (joka kävi häntä tervehtimässä), Bertha ja Erkki Makkosen, Paul Sergejeffin, Hellä Putkisen, äidin, Olun ja Saimi-siskon ja isänsä.
Toivo joi jo itse lasista ja soitti kelloa kutsuen hoitajatarta.
Olin onneton siitä, että en saanut olla yötä Toivon ääressä, sillä lääkärit pelkäsivät minun menevän hautaan heti jäljestä, kun kerran asemallakin pyörryin ollessani Sinikkaa vastassa, kun hän tuli Helmin kanssa Säiniöltä.
Illalla minun täytyi lähteä sairaalasta kello yhdeksän ja aamulla tulin kahdeksan aikaan. Niin kuin veitsen viillon sain aina sydämeeni kun seitsemän aikaan katupojat huusivat lehtiä.
Ilman unilääkkeitä en voinut juuri ensinkään nukkua ja hirmuinen hätä oli vielä Sinikasta, kun hän sairastui vatsatautiin ja kuumeeseen ja häntä pientäkin piti vuoroin hoitaa.
Paljon Toivo puhui kaikenlaisia sekavia asioita ja lausui runoja sekä oli johtavinaan orkesteria ja vihelteli sekä lauloi uusia melodioja.
Tupakkaa hän pyysi usein ja koetteli kaikki takkinsa - joka minun piti viedän Toivolle kaapista - taskut etsien sitä ja ihmetellen, kuka sen on vienyt.
Joskus Toivo puhui aivan selvästi, hymyili minulle, suuteli minua ja pyyti päästä kotiin kanssani. Kovin hän kärsi sairaalassa olostaan ja siitä, ettei voinut liikkua.
Oikean silmänsä sai Toivo auki vasta viikon perästä, vaan sitten hän seurasikin sillä jokaista pienintäkin liikettäni, ja kuumeisen kirkkaana, levottomana se loisti.
Olin jo niin toivorikas Toivon paranemisesta, kun hän itsekin sanoi paranevansa. Kerran hän sanoi:
- Terveiset Tuonelan mailta. ja lisäsi, että moni mies ei sieltä tule takaisin.
Tosi onkin, että Toivo oli kuin kuollut, kun hänet tuotiin sairaalaan. Sydän ja valtimo eivät ensinkään toimineet, ja vasta kamferttiruiskeen avulla hän virkosi eloon. Se oli Jumalan tahto, että hän saisi valmistusaikaa kuolemaan.
Ja kun se sitten hänelle selvisi, että hänen täytyi mennä pois, niin syksyn Toivo sanoi saapuneen meille (kun minä puhuin keväästä ja lintujen laulusta ulkona), ja nousten istualleen hän levottomana katseli ympärilleen, löi kovasti rintaan ja sanoi:
- Asiaa, asiaa, asiaa, sekä näytti kieltänsä, että ei jaksa puhua.
Minua hän suuteli sitten otsalle, poskille, huulille ja käsille mainiten aina nimeäni. Sydämeni oli aivan pakahtua tuskasta, enkä voinut viimeiseen asti uskoa, että Toivo oman todellakin on kuoltava.
Toivoin vaan aina, että hän halvattunakin jäisi eloon, ja veisin hänet Saksaan, jossa hänet saataisiin siitä ainakin jonkin verran parannetuksi, ja että minä saisin häntä työntää rullatuolissa, vaalia häntä, olla Toivolleni hellä ja hyvä.
Olisihan hän sentään voinut säveltää. En tiedä kumpi olisi ollut parempi.
Setä Kuula ennätti saapua edellisenä iltana ennen omani kuolemaa ja sai puhua hänelle ja lauloi hengellisiä lauluja."
Almasta tulee Toivon musiikin lähettiläs ja siihen vihkiytyy myös pianistitytär Sinikka
Alma Kuula ei koskaan toipunut menetyksestään. Hän jatkoi laulajattaren ammattiaan yli kahdenkymmenen vuoden ajan Toivon kuoleman jälkeen.
Almasta tuli Toivon musiikin lähettiläs, ja Toivon laulujen esittämisen lisäksi hän työskenteli uutterasti saadakseen painetuksi tämän julkaisemattomiksi jääneet sävellykset.
Alma pysyi uskollisena Toivolle ja vielä yksitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen Alma vietti Sinikan kanssa 15-vuotishääpäiväänsä. Muistikirjan sivulla huhtikuussa 1929 lukee:
29. päivänä vietin juhlallisesti 15-vuotishääpäivääni. Laitoin Sinikan kanssa edellisenä päivänä seppeleen katajista ja puolan oksista Toivon kuvan ympärille ja vein haudalle kukkia. Kahvipöytä koristettiin tiilen värisillä silkkinauhoilla.
Sinikka Kuula-Marttinen kertoo:
- Tunsin äitini surumielisenä, hiljaisena ja nöyränä, mutta joka kerta kun hän lauloi isäni lauluja, hän muuttui kuin uudeksi ihmiseksi, intomieliseksi, uljaaksi isäni musiikin tulkiksi.
- Äiti kertoi minulle isästäni ja hänen sävellyksistään loputtomasti, ja näin tuli isäni musiikki minulle rakkaaksi ja läheiseksi.
- Erityisesti äidillä oli varma käsitys siitä miten isäni laulut oli esitettävä juuri niin kuin isä oli tarkoittanut. Tämän tiedon hän halusi siirtää minullekin.
Vielä 57-vuotiaana, välirauhan keväänä 1941 Alma piti Helsingissä konsertin. Jatkosodan alettua Alma ja Sinikka muuttivat Skinnarilaan pakoon Helsingin pommituksia.
Samalla oli suunnitteilla vielä konsertti Lappeenrannassa. Konserttia edeltävänä päivänä äiti ja tytär istuivat Skinnarilan kuistilla katsellen lokakuisen harmaata Saimaata.
- Mikä laiva tuolta tulee? kysyi Alma. - Onko se tullut minua noutamaan?
Sinikka ei nähnyt järvellä minkäänlaista alusta, ja Saimaan vesikin oli niin alhaalla, ettei Skinnarilan matalaan rantaan olisi mikään laiva edes päässyt.
Jo kauan aikaisemmin, joulukuussa 1918 Alma oli nähnyt unen, jossa Toivo oli tullut hänen luokseen kertoen ostaneensa kauniin veneen.
Ehkä Alma näki nyt tuon Toivon laivan, sillä lähdettyään kävelemään konsertin harjoituksiin järjestettyyn kyytiin, menehtyi hän sydämen pettäessä Skinnarilan kotitiellä 8. lokakuuta 1941.
Viipurin vappupäivän 1918 tapahtumista ei koskaan saatu selvyyttä eikä ketään saatu tuomiolle Toivo Kuulan murhasta
Seuraa Alma ja Toivo Kuulan elämää sisällissodan kuukausina 1918 Säiniöllä ja Viipurissa.
Lähteet
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula. WSOY. Porvoo 1938 & 1983.
Kansalliskirjasto. Toivo Kuulan arkisto.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan, Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Porvoo 2008.
Kuula-Marttinen, Sinikka (toim): Alma Kuula. Virta venhettä vie. Päiväkirja vuosilta 1901-1919. WSOY. Porvoo 1968.
Linkit
Wikiwand Säiniö - Yläsäiniö
Yle Elävä arkisto Alma Kuula laulaa: Tuijotin tulehen kauan
Yle Elävä arkisto Muistoja säveltäjä Toivo Kuulasta
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
