Huhtikuun 21. päivänä kuoronjohtaja Väinö Pesola kertoo tuskan hetkestään, kun hän kuulee, että Työväentalo on tulessa. #musiikinkevät1918
Myöhään yöllä 21. huhtikuuta Helsingin Työväenyhdistyksen kuoronjohtaja, lakkautetun Työmies-lehden musiikkiarvostelija, säveltäjä ja filosofian ylioppilas Väinö Pesola palasi vielä seikkaperäisteen selostukseensa Helsingin valtauksesta.
Saksalaisten hyökkäys oli alkanut perjantaina 12. huhtikuuta puolilta päivin ja Pesolan päivä oli kulunut turvapaikassa Rautatientorin laidalla puolituttujen kanssa seurustellen, syöden ja taistelun etenemistä seuraten. Sitten yö saapui, eikä Pesolalla ollut menemistä kotiinsa Työväentalon naapuriin...
”(Jatk.) Maisteri S:n huoneeseen, jonne alkujaan olin pyrkinyt yöksi, en päässytkään, sillä sinne oli asettunut joku pakolaisnainen. Sain siis tyytyä S:n perheen makuusuojiin [yö 12.-13.4.]. Heillä ei ollut ”pookaa” eikä ylimääräistä sänkyä. Laitettiin jotain alustaksi istumasohvaan, jonka nojaa ei saanut alas ja jonka pohja oli pyöreä kuin kilpikonnan selkä. Lepäilin siis mykkyrässä jalat vinossa toverini sängyssä.
Unesta ei puhettakaan, tuskin olisi tullut muutenkaan, sillä aatokset kiehuivat päivän tapahtumakattilassa.
Jaoin myös omaisten tuskan, joitten poikia oli suojeluskaartissa ja joitten kohtaloista he eivät tienneet mitään. Kauppias L:lta oli yksi poika. Jo iltapäivällä oli puolisonsa niin hermostunut, että painui vuoteeseen, eikä laskenut ketään huoneeseensa. Ravintoloitsija H:lta oli 2 poikaa. Yhtä päätä hän haki levottomuudessaan seuraa meidän isännästä. Rehtori L:lta oli yksi poika vankina Reaalilyseolla. Hänen huolensa tuli ilmi tuon tuostakin.
Yön rauhaa häiritsivät myös muutamat kuularuiskuiskutukset ja k.lo 5 aamulla alkoi täysi taistelu (Uusmaalaisten talosta).
Valoisin mielin noustiin ylös [13.4.]. Luonto juhli mukanamme. Aurinko loisti heleintä valoaan. Kaduilla, jonne jo pääsimme tirkistelemään, oli rauha.
Rauhan töihin rupesimme jo ennen aamiaista. Asettelimme salissa paikoilleen suuret seinätaulut, jotka pommituksen varalta oli otettu alas ja U. soitteli Skrjabinia sekä erästä omaa sävellystään.
Mutta uteliaisuus vei portille, joka aukaistiin ja kadulle. Tänne oli kuitenkin pääsy luvallinen ”omalla riskillä”, sillä sala-ampujia oli kaikkialla. Portilta siis vain seurasimme, miten väestö, varsinkin neitoset alkoivat kestitä vapauttajiamme. Voileipiä, lihaa, juustoa veivät neitoset sotilaille usein erin.
Ja itse kauppias lähti liikkeelle sikaarirasian kanssa. Takaisin hän palasi ”sotasaaliin” kanssa. Tästä eli punaisten jättämästä patruunalaatikosta otin minäkin muistoksi 3 patruunaa.
Mutta pian alkoi uudelleen ankara tykinjyske pohjoiselta ilmansuunnalta. Uudenmaankasarmi ja Reaalilyseo Kruununhaassa ja koko Siltasaaren ja Sörnäisten puoli oli valloittamatta.
Pian ilmoitettiin, että Työväentalo palaa. Minun tuskani hetket alkoivat. Olihan asuntoni Talosta vain parikymmentä metriä! Surin pianoani ja käsikirjoituksiani. Ja jos tuli menisi Saariniemenkadun puolelle, olisi koko korttelikunta pian tulen uhrina.
Mitkä kohtalot uhkasivat silloin Vilkku-veljeä, jonka vaiheista en mitään tiennyt.
Mieltä ahdisti myös 7-vuotisen työpaikkani häviö. Piakkoin pommituksen jatkuessa kerrottiin, että Työmiehen paino ja Talon ympäristö palavat. Mitään varmaa ei kukaan tiennyt.
Yritin päästä Siltasaarelle. Ei mitään mahdollisuutta. Pitkääsiltaa pommitettiin kahdelta taholta. Pyysin kauppias L:a johtamaan minut näkötorniin. Sieltä näkyi sankkoja savupilviä, mutta ne näyttivät tulevan Talon takaa.
Varmuuden sain vasta esikunnasta Hospitzista. Siellä eräs ystävällinen valkoinen johti minut torniin, mistä selvästi näkyi, ettei tuli ollut levinnyt meidän puolelle.
Iltapäivällä [13.4.] jo päästiin kaupungille uutisia kuulemaan ja pommituksen tuhoja tarkastamaan. Ensi uutiset oli tuonut jo aamupäivällä Suometar, jonka sain käsiini tehdessäni ”partioretkiä” Lakmannilta koululle Mikonkadun päässä, missä tapasin herrasväki J:n suosikkinsa neiti TR:n kanssa ja muutamia tuttuja lääkäreitä.
Vähän oli kaupunki kärsinyt. Paitsi Turun kasarmia, oli muutamia kivimuureja ”varoitettu” päävahdin ympäristöllä. Ikkunia oli runsaasti rikki muuallakin. Kaunis Helsinkimme otti siis vapauden aamunkoiton vastaan miltei entisessä aistikkaassa puvussaan.
Iltapäivällä oli väestön innostus tavaton saksalaisten jälkijoukkojen saapuessa kaupunkiin. Kaikkialla hurraa ja hoch-huutoja, lakit ja liinat liehuivat, koko kaupunki liputettiin ja sotilaat ja tietysti varsinkin upseerit kukitettiin.
Keskusteluihin ryhdyttiin, mikäli kielivarat sallivat. Kaikkialla näki ilosta loistavia kasvoja, valkokaartilaisia ihasteltiin ja kiiteltiin, urotyötarinoita kerrottiin.
Kun en tahtonut viettää toista unetonta yötä S:n luona, menin yöksi [13.-14.4.] Töölööseen toht. K:n suojiin, missä tohtorinna luovutti oman suloisen sänkynsä. Siitä huolimatta oli yö rauhaton. Hermojännitys ei vielä lauennut.
Sunnuntaiaamuna [14.4.] lähdin yrittämään Siltasaarelle, sillä lukujeni keskeytyminen kiusasi: aijon käydä niihin heti ja lujasti kiinni. Turha päätös. Vaaran läheisyyden sekasorto oli huoneessani. Viisi ikkunaa oli rikki, lattiamatot, ikkunaverhot, ja sänkyvaatteet oli raahattu eteiseen, huonekalut hajallaan ja emäntäni epänormaalina.
Siirryin kolmanteen tilapäiseen asuntooni veli Vilkun luo. Se tuntui vastenmieliseltä, mutta hätä ei lue lakia. Siellä kului kaksi päivää. Yritin lukea, mutta turhaan.
Siltasaarella oli sota pahimmin raivonnut. Sillan seudulla oli runsaasti pommituksen jälkiä, kadulla makasi hevosen raatoja, ihmiskuolleitten verilätäkköjä näkyi ja ”Kalevan” talon läheisten asumusten ikkunat olivat pahoin särkyneet.
Mieliala työläisissä näytti olevan pahasti lamassa. Surullisina he hetken jaksoivat katsella entisen uljaan palatsinsa jätteitä. Raskain askelin, hiljaa sitten hiipivät pois.”
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hänelle seuraavaksi tapahtuu 22. huhtikuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia Väinö Pesola
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?