Maaliskuun 17. päivänä 15-vuotias Katarina Sibeliuksen pohtii väkivaltaa ja syyllisyyttä. #musiikinkevät1918
Maaliskuun 17. päivänä Viva Hernberg, Katarinan kuolleen rakastetun, valkokaartilaisen Erik Hernbergin sisar tuli visiitille Paloheimoille. Säveltäjä Jean Sibeliuksen keskimmäinen tytär, 15-vuotias Katarina oli Paloheimoilla tilapäisesti kortteerissa. Vivan ja Kerttu-tädin välille sukeusi filosofis-uskonnollinen keskustelu…
”Viva on täällä ja disputeeraa täti Kertun kanssa. Ei se mitään auta, ajattelin jo heti. Eikä siitä hyötyä ollutkaan.
Minä en käsitä, miten voi käsittää asiat niin kuin täti. Miten voi olla niin omituinen idealisti? Hän ei välitä rahtuakaan murhista, se on kaikki Jumalan lähettämää vitsausta, sen yli pitää katsoa.
Ei, minä sanon, että on mahdotonta, että Jumala olisi tässä vaatinut, että me olisimme rauhassa odottaneet, kunnes vitsaus menee ohi. Silloinhan olisimme yksi toisemme jälkeen joutuneet väkivallan uhreiksi.
Ja vaikkakin, kuten täti sanoo, meidän sielulliset syntimme ovat aivan yhtä mustat kuin ne, mitä sivistymättömät ulkonaisesti tekevät, tuntuu minusta hirveän kummalliselta, sanonpa suoraan hirveältä vääryydeltä, että he saavat voittaa ja menestyä huolimatta verestä, jonka he ovat vuodattaneet, kun taas me saamme verellämme ja hengellämme maksaa sen, mitä sielussamme olemme rikkoneet.
Väittääköhän täti ehkä, että heidän sielunsa ovat puhtaat. Sehän kuulostaa melkein kuin he olisivat sieluttomia. Ei, vaan heidän päälleen lankee sekä ulkonaisten että sielullisten syntien paino. Vihasta he ovat verityönsä tehneet, sitä ei voi kieltää. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sanoo Raamattu myöskin.
Kunnioitan täti Kerttua suuresti, hänellä on suuri usko ja luottamus Jumalaan, mutta hän on erehtynyt, hänen on täytynyt erehtyä. Minä en osaa todistella, niin mielelläni kuin tahtoisinkin, tunnen vaan, että se asia, jonka puolesta Suomen pojat - jonka puolesta hän taisteli - ei voi olla väärä. Siinä on ideeoja, se on suurenmoista.
Minä en hauku punakaartia ja työväenluokkaa, on todella väärin vihata heitä, mutta en voi sille mitään, että kun ajattelen heidän tekemiään murhia, vereni kuohuu ja en ole tunteitteni herra. Jumalan nimessä, on kai tämä toki elämää ja todellisuutta, eikä mikään Jaakopin uni...
En tiedä miten nykyään tulisin toimeen, ellei minulla olisi Kessiä. Kaikki on niin äärettömän tyhjää, koko tulevaisuuteni tuntuu harmaalta. Ainoastaan hänen seurassaan voin olla hyvällä päällä.
Nyt Eva taas soittaa Legendaa.
Muistan taas hänet. Tuon iloisen, rohkean. Ei, minä en voi enää jatkaa. Eikä minulla muuta kirjoittamista olekaan.”
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 21. maaliskuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?