Huhtikuun 14. päivänä Martti Johannes Siirala palaa kahden edellisen päivän sotatapahtumiin, joita hän seurasi sairaalassa Pitkänsillan naapurissa. #musiikinkevät1918
Huhtikuussa 1918 nuori lääkäri Martti Johannes Siiralan oli töissä naistentautien klinikalla Liisankadun ja Unioninkadun kulmassa. Huhtikuun 12.-13. päivinä sairaala oli Helsingin valtauksen aitiopaikka. Siirala saattoi seurata työpaikan ikkunasta punaisten, valkoisten ja saksalaisten kamppailua Liisankadulla, Pitkälläsillalla, Kaisaniemessä ja Siltasaaressa, missä Työväentalo sijaitsi.
”Helsingin historian kaameimpien ja katkerimpien päivien ollessa selkämme takana.
Torstai-iltana menin toimeeni naistautienosastolle. Eiliseen, lauantai-iltapuoleen, saakka olin siellä pakoitettu istumaan arestissa tavallaan. Helsingin verrattain verinen valloitus oli näet käynnissä.
Kun nyt aikalailla väsyneenä muistelen päivien vaiheita, niin väikkyy silmieni ohi mitä kirjavimpain tapahtumain jono.
Jos aikajärjestyksessä koetan niitten kulkua seurata ja selvimmin mieleen painuneet mainita tai kuvata, niin saan seuraavan tapaisen mielialojen vaihteluita kuvastavan tapaussarjan kokoon.
Perjantaina klo 10 aamulla tuli poliklinikalle tavallisuuden mukaan potilaita, jopa eräskin raskaana oleva tahtomaan maitokortilleen lisäystä. Kellon tullessa 11 tienoille saatiin poliklinikka tulisella kiireellä loppumaan ja Norén kiiruhti kotiinsa, sillä oli ilmoitettu, että sanotun kellomäärän jälkeen ei saisi olla kaduilla liikkeellä. Eräs hyvin hidasteleva potilas aikoi vielä 12 ajoissa pyrkiä Pitkänsillan ylitse kotiinsa, mutta silloin oli se myöhäistä.
Saksalaiset, joitten Tilkkaan saapumisesta meillä oli tietoja jo edellisenä iltana klo 10 ajoissa, olivat näet jo silloin tulleet Humalistoon saakka sekä asettelivat tykkejään Töölönlahden perukkaan siellä granaateillaan halliten liikennettä Pitkänsillan kohdalla.
Vähää ennen ensimmäisten granaattien osumista kiiti kuitenkin Siltasaarelta punaisten panssariauto kuolemaa keskikaupungin kaduille syytämään. Kuularuiskuistaan, joitten oudosti loksahtelevan äänen jo kaukaa eroitti toisista kuularuiskuista sekä saksalaisten konekivääreistä, se tuon tuostakin vanhan klinikankin nurkasta oksenteli sisällystään Kaisaniemeen minkä minkin ennätti.
Kerran tuli myös miliisilaitoksen autolla, jonka edessä komeili se tavallinen punainen, valkoisella H kirjaimella varustettu lippu, eräs venäläinen vänrikki konekiväärin kanssa muka nutistamaan saksalaisia, jotka ammuskelivat kasvitieteellisen laitoksen ylimmistä kerroksista. Verrattain vähän nekin pojat, vai lieneekö enemmistö ollut valkokaartilaisia, saivat sentään sattumaan.
Punaiset vuorostaan hiipivät ketjussa Kaisaniemen läpi kulkevan kadun kiviaidan suojaan sieltä parhaansa mukaan vaanien ja vahtien. Ja Botanikumin seiniin sekä akkunoihin ne aina tuon tuostakin präiskyttelivät, onnistumatta sen ihmeempää aikaan saamaan.
Kului jokunen aika. Saksalaisten granaatteja rupesi putoilemaan tiheämpään sillalle ja säikähtyneinä punaiset, joitten joukossa jopa 13–14-vuotisia tyttöjäkin, entisistä täysiverisistä matruusin heiloista puhumattakaan, oli aseissa.
Useita, "puolueettomiksi" selittäytyneitä miliisimiehiä koetti siellä myös ammattiaan hoitaa ampumalla valkokaartilaisia ja saksalaisia, jotka yhä vain lähenivät, hitaanpuoleisesti, mutta varmasti.
Alkoi lähestyä päivällisaika. Pitkänsillan korvassa olevat puurakennukset syttyivät granaateista palamaan ja niistä lentelevät kipunat, tuulen tuoma savu sekä nähtävästi myöskin kuumuus pakoittivat punaisia hiipimään enemmän yhteen läjään. Moni asettautui istumaan siihen neliömäiseen ulkonevaan muurin ympäröimään osaan, josta tie alas Kaisaniemeen painuu. Kylmä alkoi miespoloisille tulla ja hytisten siellä niin hyvin vanhemmat kuin nuoremmatkin istuskelivat.
Saksalaiset nähtävästi säälivät venäläisen pappilan taloa, sekä meidän sairaalatamme, koskapa eivät oikein pommittamalla ahdistelleet kiviaidan taustaa. Yleensä käyttivät tykkejään hyvinkin säästäen.
Kun kuitenkin jokunen granaatti osui aivan lähelle, hiivin minä kiviaidan suojaamana Liisankadun puoleiseen nurkkaan sairaalan pihaa ja huusin punaisille: "Jos joku haavoittuu, niin tuokaa tänne sairaalaan!" Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä kohta tuli vastaus: "Suu kiinni herra siellä heti". En toistanut huutoani.
Noin neljännestunti huudon jälkeen tuli kuitenkin eräs punainen, nimeltään Henriksson, toiminut kuulemma O.Y. Nikolajeffin tehtaan komisariona, haavoittuneena ja vapisten kuin haavan lehti naistautien osastolle. Granaatti oli tappanut miehen hänen vierestään ja itse oli hän siruista saanut oikean käden etusormensa vialle. Hän antoi heti kaikki aseensa minulle. Selitti ei edes osaavansa ampua. Hyvin hieno kivääri miehellä kuitenkin oli.
Sitoessani lastoihin haavaa kävin puheisiin miehen kanssa päästäkseni selville heidän mielialastaan.
Työmieshän ilmestyi vielä perjantaina ja oli siinä kaikenlaisia mahdottomia tietoja: punaisten vallanneen pohjoisimman osan Suomea mm. Oulun ym. valhetta vanhaan malliin. Ja potilaaseeni, joka kuitenkin oli toiminut suurenpuoleisen tehtaan komisariona ja muutenkin oli sivistyneempään ainekseen luettava, oli kaikki mahtunut täytenä totena.
Aivan tosissaan säälitteli hän, Liisan- ja Unioninkadun nurkkaa puolustava äijä, valkokaartilaisia sekä heidän kohtaloaan sekä sitä mahdollista verilöylyä, joka aivan hyödyttömän asian vuoksi syntyy, kun Viipurista kahdella junalla ehtivät apujoukot tulisivat Helsinkiin. Ja vaikka punaisilla Liisan-Unioninkadun nurkissa oli täysi urakka puolustautuessaan, puhui mies kuin he olisivat hyökkääjiä olleet: "Ihmeen kauan ne valkoiset pitää vaan puoliaan Kaisaniemessä", senkin mies sanoi. Kysymykseeni, eikö hän todellakin jo tajua vastarinnan hyödyttömyyttä ja veren vuodattamisen turhuutta, vastasi mies, että ei saksalaisia ole Hangosta tulossa, valkokaartilaisia ne vaan on saksalaisissa univormuissa. Kun oikein tiukalle panin, myönsi haavoittunut lopulta kuitenkin, että kenties joku saksalainen on joukossa.
Haavan sain hoidetuksi. Tahdoin miehen jäämään sairaalaan, semminkin kun minun kävi häntä sääliksi. Siinä keskustelussa paljastui taasen yksi Työmiehen ja Tiedonantolehden valhetulvain seurauksista. Mies vakuutti, että valkoiset varmasti tappavat sairaansa. Väitin asiaa a priori valheeksi, myöntäen samalla, etten voi todistuskappaleita esittää, kun kaikki tietomme olemme saaneet vain pelkkiä valheita sisältävistä Tiedonantolehden ja Työmiehen numeroista. Ja aivan kuin rutto oli usko sairaitten tappamisesta ja vangitsemisesta nähtävästi levinnyt punaisten keskuuteen.
Jotenkin aivan hassuja olivat miehen käsitteet monen monessa suhteessa tapahtuneista tosiasioista. Huolimatta siitä, että hän vapisi kuin haavan lehti ja huolimatta siitä, että hengelläni menin takuuseen, ettei hänelle sairaalassa mitään tapahdu, läksi mies kuitenkin ulos sanoen vielä pyrkivänsä Töölöön Museokadulle, kotiinsa. Sanoin sen olevan sekä mahdotonta että suoranaista hulluutta. Ei mikään auttanut. Mies ei uskaltanut jäädä sairaalaan. Hän läksi ulos, jätti lähtiessään ensin kaikki aseensa minulle, revolverin, kiväärin sekä patruunavyön. Seisahtui kuitenkin rappusissa, kääntyi takaisin ja pyysi sentään saada kiväärinsä olalleen. Katsoin velvollisuudekseni sen hänelle jättää. Eikä omatuntoni siitä ole minua soimannut.
Ihmettelen vain, kunnianhimoko vai mikä kumma miestä vielä katutaisteluun veti. Ampua hän ei voinut, ei liioin osannut, ei ollut kivääristään laukaustakaan laskenut. Näin hänet akkunasta vielä parin tunnin perästä käsi kääreessä hiiviskelevän rappukäytävässä Venäläisen pappilan talossa. Siinä katosi se mies, terve ja riski ja roima näkyvistäni. Tätä nykyä on hän – missä? Taivas sen tiennee. Ehken jo kohtapuoleen matkalla Saksaan "maanviljelystöihin".
Päivä alkoi painua yhä alemma ja alemma. Yhä kuului prätinää jos jonkinlaista keskikaupungilta päin. Milloin rätisivät siellä konekiväärit, milloin kuularuiskut, milloin kuului yksityistä kiväärinpauketta, milloin taasen yhteislaukauksia.
Punaiset makailivat yhä vain kiviaitansa nojassa palellen ja saamatta mitään varsinaista ruokaa. Joku quasi- sairaanhoitajatar kiidätti mies ja poikapoloisille toisinaan ämpärillä jotain kuumaa, kenties lihalientä tai kahvia.
Niin päästiin hämärään saakka. Vilhonkadulta päin alkoi silloin kuulua ankaraa pauketta joka yhä yltyi. Ja sen seurauksesta vetäytyivät punaiset pois Liisankadulle päin. Saksalaiset ja valkoiset olivat siis siltä taholta tulossa.
Kun ei ihmeempää kuitenkaan tuntunut kuuluvan, pistäysin illallista haukkaamaan amanuenssihuoneeseen. Täällä oli näet niin maan mahdottomasti kertyneinä kaikenkaltaisia apumiehiä, että ruoka meiltä loppui aina kesken ja olin jo parin veron aikana jäänyt miltei ilman.
Kun siinä parhaillaan natustin leipää ja ryyppäsin mehuvettä palanpaineeksi sekä kaaputtelin erään sanitäärin säilykepurkista lihan ja riissiryynien sekä kaalin sekoitusta, alkoi ammunta taasen äkkiä käydä kiivaammaksi. Ja puolisen minuutin ajan oli se kerrassaan helvetillistä räiskynää.
Sitten seurasi muutaman sekunnin kuolemanhiljaisuus. Ja sitten. Voihkina. Kaamea. Korvia vihlova, sydäntä särkevä. Auttakaa! Älkää ampuko! Antaudutaan! Antautukaa!. Ne sanat sieltä varmasti eroitti.
Ja kun sitten katsoi Liisan- ja Unioninkatujen nurkkausta, makasi siinä ruumiita läjittäin. Toiset näyttivät liikkuvan, toiset olivat liikkumattomia. Yritimme pikkuportista heti kadulle, mutta silloin alkoi kuularuiskun prätinä taasen kuulua ja niin olimme pakoitetut vetäytymään takaisin, ettei meidän ruumiimme turhaan lisäisi kuolleitten lukua.
Seuraavana päivänä kuitenkin voimme eräästä ruumiista todeta, että ehkä sentään tarmokkaammin toimien oisi mahdollisesti voinut pelastaa yhden saksalaisen sotilaan hengen. Hän oli näet vielä jaksanut päästää varustuksensa seljästään pois, jopa sitoa puristavan siteenkin haavansa proximalipuolelle, mutta sitten kuitenkin sortunut. Kuula oli katkaissut reisivaltimon. Niin. Arveluitahan kaikki tämä vain oli, mutta kuten sanottu, jotain todenperäistä siinä oli, että sanitäärit eivät toimineet sillä nopeudella millä oisi ollut suotavaa.
Kiinalaiseni Puronen se kuitenkin ensimmäisenä rohkaisi mielensä ja lähti kuin lähtikin haavoittuneita korjaamaan. Toi ensinnä erään naisen ja sitten muita. Joitakuita terveitä siitä ihmisrykelmästä vielä kämpi kuin kämpikin seinäviertä luoksemme. Toisia kannettiin, mikä ennätettiin osaksi dermatologin poliklinikalle, osaksi naistautien osastolle, osaksi uuteen klinikkaan ja osa patologille.
Sisko Inkeri oli kuulemma siellä raatanut ihan henkensä edestä. Siihen aikaan minä jo sidoin haavoja minkä ennätin, enkä enää nähnyt kuinka monta rykelmästä kuljetettiin. Meidän osastollemme tuli siitä katuristeyksestä ja puistikon kohdalta noin 14 henkeä; 4 haavoittunutta, yksi ruhjoutunut sekä 9 aivan sekapäisiksi säikähtänyttä. Vainajia oli 3 saksalaista, 4 suojeluskuntalaista sekä minulle tuntematon määrä punaisia. Niitä kannettiin patologille runsaat määrät. Kaamein, kolkoin ja sydäntä kouristavin näky, missä minä olen mukana ollut.
Kun ajattelen, kuinka monta siinä meni saksalaista sekä valkoista sekä toisaalta punaista, niin tuntuu kuin Nemesis erikoisesti olisi tahtonut tässä kohden rangaista saksalaisia ja valkoisia. Enkä puolestani pääse erilleni siitä ajatuksesta, että niin oli oikein tarkoituskin. Punaisia vankeja kuljettivat näet valkoiset ja saksalaiset hämärissä turvanaan mennessään neuvottelemaan antautumisesta realilyseota hallussaan pitävien punaisten kanssa.
Saksalaiset ja valkoiset vangitsivat näet osaksi asemalla, osaksi oopperakellarissa ruoalla olevia punakaartilaisia suuren joukon niin hyvin miehiä kuin naisia ja niitä elävänä suojamuurinaan käyttäen valkoiset kulkivat neuvottelemaan. Ehkä sellainen sodassa on luvallista. Minusta ei. Ei ikinä, se on kieroa peliä. Ja kaameasti se kosti itsensä. Harvinaisen monta vankiryhmän saattajista kaatui.
Näin maallikkona minua aikalailla ihmetyttää vieläkin, etteivät saksalaiset yleensä enemmän käyttäneet tykkejään ja tärvelleet niillä punaisten positioneja. He ovat, saksalaiset nimittäin, ikään kuin tahtoneet meille osoittaa, kuinka ihmeen vähävaurioisesti sotaa poikkeustapauksissa voidaan käydä.
Vielä kauan vilahtelee mielikuvituksessani se kaamea ihmisröykkiö, joka osaksi liikkui pimeässä. Ja kolkon kajastavan valaistuksen antoi sille Kaisaniemen puiston yli näkyvä Turun kasarmin palo. Kuinkahan monta punaista sinnekin liekkeihin sortui, sitä emme toistaiseksi tiedä.
Mainittava minun vielä lienee kuinka pimeästä kuului huuto: "Was machst du da!" ja sitten aikamoinen läimäys korvalle tai poskelle, paljasta pintaa vastaan joka tapauksessa.
Kun muutama minuutti oli ehtinyt kulua, voimme vihdoinkin päästä haavoittuneita kokoamaan parhaamme mukaan. Puronen se siinäkin työssä oli miesten mies. Muutama peljästyksestä puolikuollut, aivan haavoittumaton kämpi itse vanhan klinikan pikkuportille. Ja saatettiin sitten meidän odotushuoneeseemme lepäämään. Haavoittuneita tuli ihan yllin kyllin. Yläkerrassa minä sidoin minkä ennätin. Ja alakerrassa taasen hääri nelisen tai viisisen kandidaattia minkä suinkin ennätti. Klinikka täynnä itkua ja hammasten kiristystä.
Noin 1/2 1-1 maissa saatiin työ loppumaan ja läksimme pyrkimään levolle kukin, mutta eipä oikein tahtonut unta silmiin tulla. Ja jo noin 1/2 6 ajoissa lauantaiaamun valjetessa olimme jälleen jalkeilla.
Lauantai. Präiskettä ja yksityisten kiväärien pauketta kuului tuon tuostakin Nikolainkadulta [nyk. Snellmaninkatu] sekä Liisankadulta päin. Kapusin yläkerran akkunaan. Mitä herttaisin ja ihanin keväinen aamu!
Mutta katu! Verilätäköiden peittämä. Hattuja siellä ja täällä. Kaksi saksalaisten ruumista; jalkakäytävällä eräs valkokaartilaisvainaja keltainen narsissi napinlävessä ja kauempana toinen. Liisankadunpuoleisella jalkakäytävällä samoin yksi.
Kadunnurkkauksessa, siinä puutalossa, jossa räätäli Kuittinen asuu, oli nyt saksalaisilla jonkinlainen keskusasema. Siinä porraskäytävässä minä puolestani ensi kerran näin "feldgrau"-univormuisen, kaskipäisen [kypäräpäisen] miehen. Juhlallinen oli ensi vaikutus.
Kun sitten tähyilin vähän kauemma kaupungille, totesin ensinnäkin työväentalon tornissa suuren granaatin aiheuttaman aukon. Ja kasvitieteellisen laboratorion seinistä oli rapninkia sieltä täältä karissut runsaankinlaisesti pois punakaartilaisten kuulain vaikutuksesta.
Lähestyipä kello sitten kahdeksaa. Silloin käveli Siltasaarelta valkoisen lipun suojassa kolme miestä pitkä paperi kourassa nähtävästi neuvottelemaan. Yksi punakaartilainen, yksi miliisi ja yksi ryssänupseeri. – En tiedä lienenkö jo maininnut että "puolueeton" miliisi ainakin tässä katunurkkauksessa ammuskeli valkokaartia ja saksalaisia minkä suinkin vain ennätti. Se oli täydellinen punakaartilaiskomppania eikä mitään muuta.
Jaa. Niistä neuvottelijoista pidätettiin tähän "päävahtiin" heti se venäläinen. Kaksi muuta saivat jatkaa matkaansa. Vilhonkadulle päin he kämpivätkin noin 5 yli kahdeksan. Istuin akkunaan vartomaan neuvottelijain paluuta.
Noin 20 vaille 9 kulkikin sitten se harmaapukuinen punakaartilainen silmät sidottuina yksin, miliisi oli vangittu nähtävästi, kahden saksalaisen jonkun verran taaempana saattaessa Kaisaniemenpuoleista jalkakäytävää varovasti eteenpäin. Yritti kerran pysähtyä oikean jalkansa kengännauhaa kiinnittämään, mutta saksalaiset vain hoputtivat taipaleelle. Ja surullisen avuttomana mies edelleen sokkona taivalsi kävelykepin nenään sidottua valkoista riepua uutterasti heilutellen.
Noin 18 vaille 9 mies minun kelloni mukaan näkyvistäni hävisi Botanisen puutarhan aidan kohdalla. Arvelin, että antautumiseen oli vaadittu vastausta hyvinkin pian ja niinpä jäin jännityksellä odottamaan, mitä muutoksia lähimmät hetket tilanteeseen toisivat.
Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Eivät edes Liisankadulla ammuskelleet. Verrattain kylmästi lähetteli aurinko säteitään ja ilma tuntui viileälle. Edellisenä päivänä palannut puurakennus Pitkänsillan keskikaupunginpuoleisessa päässä vielä silloin tällöin heikkojen tuulen tupsahdusten mukana lähetteli pieniä vaaleita pilviä ilmoille.
Kello ehti 5 vaille 9:ään. Yhä vain lepatteli työväentalon rautaisen lipputangon päässä se punainen kapea vimpeli, joka siellä sotaa ja murhaa jo parin kuukauden ajan oli symbolisoinut.
Eivätkö ne pähkähullut vieläkään antaudu? Eikö järki edes nyt pääse voitolle? Tuskin ehdin sitä itselleni selväksi tehdä, kun jo akkunalla edessäni oleva kelloni kerkisi siirtyä 2 minuuttia vaille 9:ään. Ei valkoisen vaatteen vilahdustakaan missään. Ei edes riekaletta näkyvissä.
Hullut! pääsi huuliltani. Samassa kuului mereltä päin kumea jyrähdys. Töölöön takaa yhtyi tuota pikaa siihen toinen ja seuraavassa silmänräpäyksessä näin työväentalon kattoon repeävän ammottavan aukon josta pöly ilmoille tuprahti. Samassa kuului myös kuiva, ankara, räiskähtävä paukahdus.
Meni parisen hetkeä. Uusi jyrähdys. Ja taaskin uusi. Näkyvänä seurauksena iso aukko itse työväentalon torniin ja suuret ruskean savun sekoittamat, itsessään verrattain vaaleat savupilvet aivan katonrajassa työväentalon Eläintarhan puoleisessa osassa. Vielä muutama komea jyrähdys kauempaa. Sitten pieniä savupilviä työväentalosta. Tykkituli seisahtui. Vierähti hetkinen aikaa.
Silloin alkoi työväentalon vinnin akkunoissa niin veripunaisena kimallella ja kohta loimusi kattoaukosta liekkejä ulos. Leviten ja laajeten aluksi pääasiassa sivuille päin nuoleskelivat liekit vinnin eri osia. Kattopellit käyristyivät, pieni osa lentää tuprahti ilmaankin suurimman osan kuitenkin jäädessä paikoilleen. Valtavan suureksi kehittyi roihu semminkin sitten, kun liekit jo pääsivät juhlasalin katon läpi alemma ja salin itsensä akkunoista leiskusivat ilmoille. Näky oli kaamean valtava!
Ja merkillisen kauan paloa kesti. Vasta jonkun verran yli 10 romahti katto sisään ja loimu väheni. Mutta yhä vielä oli itse torni – granaatti oli sytyttänyt talon aivan toisesta päästä, tuulen päältä viisaasti kyllä – paikoillaan. Liekit vasta nuoleskelivat sen juuria.
Pistäysin välillä omalle osastolleni, jossa minun 11 maissa piti tyhjentää eräs epäilty keskenmeno, hoitajatarneidit halusivat kuitenkin ruoalle ja niin kapusin takaisin ylimpään kertaan näkyä ja työväentalon häviötä seuraamaan. Kello mahtoi silloin olla noin 20 vaille 11 kun paikalleni ehdin, kenties vasta 1/2 11. Paraillaan kimaltelivat tornin alimmat akkunat punaisina sisältäpäin. Savua tuprahteli toisinaan itse tornissa olevista granaattien aukoista. Kauan en tarvinnut odottaa, kun jo liekit samoista paikoista ilmoille loimusivat. Ahneesti ne kuparilevyjä nuoleskellen pyrkivät yhä ylemmä ja ylemmä milloin minkin nurkan liitoskohdissa ilmoille näyttäytyen ja kielekkeitään heitellen. Valtava, kaamea, juhlallinen venekokkoa muistuttava näky.
Vähitellen kuumenivat kuparilevyt, koukistuivat ja sieltä täältä alkoi niitä maahan sekä Töölönlahteen paperiarkkien tavoin liidellä. Kohta alkoi vain itse tornin runko olla jälellä. Liekit olivat monen moneen kertaan lipputangon miltei ylimpään huippuun nuoleskellen pyrkineet, mutta aina silloin oli viiri ilmavirran mukana nokkansa niin korkealle nostanut, ettei siihen tuli tarttumaan päässyt.
Höyryten ja jo päästään tulessa se yhä vielä uhmaten lepatteli heikossa tuulessa. Mutta tuho sillekin läheni. Kun jo noin 2/3 viirin pituudesta oli ilmaan tuhkana hävinnyt kuumeni nähtävästi lopulta lipputankokin siinä määrin, että viiri tyvestäänkin syttyi tuleen. Silloin oli kaikki loppu.
Tulipa vielä toisia korkeampi lieska nuoleskellen viiritangon vartta ylöspäin, ja sen mukana humahti harmaana savupilvenä viirin viimeinen jäännös. Kansankavalluskunnan korkeimmalla keikkunut viiri hävisi harakoitten valtakuntaan!
Vähitellen tippuivat samoihin aikoihin kaikki kuparilevytkin tornin rungosta alas ja itse runko jäi vain savuavana, läpinäkyvänä, humalasalkoja muistuttavana rottelona paikoilleen. Hetkisen kuluttua kallistui lipputanko rautatienasemalle päin ja lysähti sitten sisään. Kauan ei sen jälkeen liioin kulunut, kun jo itse torninrunkokin hävisi tornin sisään tykkänään. Vaalea savu vain kertoi menneestä suuruudesta. Siinä meni kansankavalluskunnan komea talo perikatoon. Ja itse kansankavalluskunta kai saa tehdä kohtapuoleen seuraa.
Käväisin sitten pyytämässä, että kosthållissa laitettaisiin saksalaisille voileipiä. Telefonoin sitte ja pyysin luvan saada heittää ne valkoisessa paketissa heille yli kadun. Kiitettiin! Ja niin toimitin sitten kiviaidan yli ison mytyn voileipiä heidän popsittavakseen.
Kohtapuoleen menin itsekin sitten hieman haukkaamaan aamiaista. Sieltä juostiin minut noutamaan tulisella kiiruulla, koska eräs saksalainen oli vastapäisen talon rappukäytävän edustalla haavoittunut. Joku viheliäinen salakyttä oli näet miehen ampunut läpi. Lehtisen Viljon olivat kuitenkin aikaisemmin saaneet käsiinsä ja hän kiiruhti apuun. Heti hommattiin myös ambulanssi, joka vei miehen mahdollisimman pian kirurgille operoitavaksi. - Viljo kertoi muuten nähneensä, kuinka se saksalainen upseeri iski pyssyn perällä yhden punakaartilaisen pään mäskiksi. Nähtävästi sen, jonka epäilivät murhanneen jo mainitsemani sotilaan.
Lauantai edistyi pikkuhiljalleen. Noin 1/2 2 maissa tuli Siltasaarelta nuorenpuoleinen nainen silmät sidottuina ja valkokaartilaisen saattamana nähtävästi taaskin neuvottelemaan. Siltasaarelaiset olivat ja osoittivat olevansa niin mahdottoman naiveja, että miltei minua, samaan kansaan kuuluvaa, hävetti. Hyi!
Jonkun verran yli 2 realilyseo lopultakin antausi ja ihmiset aivan tulvimalla tulvi vankeja mukamas vastaanottamaan sekoittaen kaiken järjestyksen ihan kokonaan. Eivätkä edes suojeluskuntalaiset sitä kyenneet kunnolla ylläpitämään. Hävetti oikein minuakin.
Iltapuoleen pistäysin taasen pitkästä kotvasta kotiin. Matkalla voin sitten todeta, mitä satamasta päin kuulunut tykkien jyrinä oli merkinnyt. Lääninhallituksen, päävahdin, Borgströmin tupakkatehtaan sekä asunnon samoin Standertskjöldin talon pääty olivat verrattain pahasti runnellut. Senaatti sen sijaan oli päässyt hyvinkin vähällä.
Katajanokan sillankorvassa seisovan raitiotien lankapatsaan oli granaatti kokonaan katkaissut joten langat riipuskelivat jaloissa kadulla. Sillalla seisoskeli saksalainen vahti. Pulskia merisotilaita. Näkyivät kuuluvan laivoihin: " Westfalen", "Posen", "Kaiseradler" sekä muutamiin miinavenheisiin.
Kotiin päästyäni sidoin hankkimani Saksan lipun väliaikaiseen lipputankoon ja työnsin sen akkunasta liehumaan. Juhlalliselta tuo näytti.
Yöksi täytyi taasen kämpiä sairaalaan, sillä osastollamme oli ja on runsaasti heikkoja potilaita tätä nykyä. Kumma kyllä niistä sentään suhteellisen moni klaseeraa tautinsa kaikesta päättäen.
Iltapuhdetta viettivät täällä pienellä viftillä. Sundvall oli laittanut hunajan ja liköörikapselin avulla pirtusta verrattain hyvää sekoitusta. Sitä tarjoiltiin miehestä mieheen. Hurme, Relander, Sundvall, eräs liikemies Torsten Hjelt, joka piileskeli punaisia paossa täällä viikon päivät, sekä allekirjoittanut. Lopulta kaivoi Hjelt vielä esiin jonkun "dynamiittikonjakki"-pullon ja sekoitti sitä joukkoon. Läksin silloin pois ja jätin herrat skruuvaamaan. Kello oli noin 15 vaille 12.
Neljän ajoissa yöllä ajettiin minut jalkeille erästä aborttia tyhjentämään."
Kirjoittaja
Keväällä 1918 Martti Johannes Siirala (1889–1948) oli 29-vuotias lääkäri. Hän oli suojeluskuntalainen, muttei pojanpoikansa Seppo Siiralan mukaan osallistunut sotatoimiin. Loppukeväällä hän toimi mm. Suomenlinnan vankileirin lääkärinä. Myöhemmin Siirala erikoistui lääkärinurallaan synnytysoppiin ja opetti mm. Kätilöopistolla.
Hänen pojastaan Martti Olavi Siiralasta (1922-2008) tuli myös lääkäri ja tunnettu psykiatri. Sen sijaan pojanpojista tuli muusikoita; Seposta kitarataiteilija ja Jussista pianotaiteilija – ja pojanpojanpojasta Antti Siiralasta kansainvälinen pianotaiteilija.
Myös Siiralan Airi-tyttären tyttärenpojasta tuli tunnettu kansainvälinen muusikko, Tuomas Holopainen on sinfonista metallia soittavan Nightwish-yhtyeen keulahahmo.
Seuraa nuoren helsinkiläisen lääkärin Martti Johannes Siiralan päiväkirjaa keväällä 1918.
Lähteet
Siirala, Martti Johannes: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Seppo Siiralan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
