Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" neljännessätoista osassa on joulu 1919, jota maanpakolainen viettää synkissä tunnelmissa miettien elämän tarkoitusta. #musiikinkevät1918
Huhtikuussa 1918 punaisten tullineuvoston jäsen, säveltäjä Knut Kangas oli paennut Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdessä puheenjohtaja Alfred Blomqvistin kanssa.
Blomqvist oli jatkanut matkaa syvemmälle Venäjälle, kun taas Kangas oli jäänyt Pietariin. Blomqvistista tuli myöhemmin Neuvosto-Karjalan tullilaitoksen johtaja. Hänet surmattiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Kangasta ja Blomqvistia lukuunottamatta kaikki tullineuvoston jäsenet menettivät henkensä valkoisten astuttua valtaan. Kaksi teloitettin Viipurissa heti toukokuun alussa ja kolme kuoli vankileireillä kesällä 1918.
Knut Kangas kirjoitti salanimellä Eero Korpi 21-osaisen tarinan Pakolaisena Venäjällä, jossa hän mitä todennäköisimmin kertoo omista kokemuksistaan maanpaossa.
Kertomuksen neljästoista osa on nimeltään Joulu.
"Kasanskin kirkon mahtava vaskikello julisti joulurauhaa. Sen muhkeat kumahdukset kiirivät valtavina sävelryöppyinä pitkin alakuloisia katuja.
Nevan yli johtavalla sillalla seisoo yksinäinen maanpakolainen, tuijotellen tylsänä hämärtyvää taivasta, mihin ilmestyy tähti toisensa jälkeen.
Tuo raskas silta, rautaisine kaiteineen, lienee tuskin milloinkaan ollut vähemmän kuormitettu kuin nyt. Vain joku yksinäinen, murtunut kulkija sen harteille osuu silloin tällöin.
Sen alla vitkaan vierivä virta näyttää pakolaisesta houkuttavalta.
- On kuin hellän äidin lämpöinen helma. Sen syleily kuin helteinen rannan hiekka jäykistyneille jäsenille.
Yksi pieni liike, harppaus yli kuuraisen kaiteen ja kaikki olisi hyvin. Poissa olisi puute, nälkä, kurjuus ja kalvava koti-ikävä. Kaukana maiset ahertelut.
Rääsyinen vanha vaimo lähestyy pakolaista tehden ristinmerkkejä. Anoo pientä paperikopeekkaa jouluavustukseksi, toivottaen pyhien suojelusta.
Pakolainen puistaa päätään. Ei voi auttaa kun ei ole itselläkään. Hänellä olisi edessä sama tehtävä, kun vaan kehtaisi. Valittaen lähtee vaimo jatkamaan matkaansa.
Ilta hämärtyy. Hyinen huurre levittäytyy yli kaupungin kattojen. Pakolainen suuntaa askeleensa asuntoaan kohden.
Tuntuu kuin olisi kuolleessa kaupungissa, missä korkeat kivimuurit ja rikotut ikkunaruudut ovat ainoana todisteena kerran kukoistaneesta mahtavuudesta. Liejun peittämät pimeät kadut vavahtelevat kuin kuoleva sairas.
Kaksi nälkäistä koiraa repii kadulle kaatuneen hevosen sisälmyksiä. Muun osan uupuneesta elukasta ovat luomakunnan haltijat viikon ajalla vieneet nälkänsä lievittämiseksi.
Pakolainen pysähtyy katsomaan olisiko siinä vielä jotain ottamista hänelle. Ainoa, jota voisi ajatella, olisi päässä olevat aivot. Kieli ja silmät olivat jo aikaisemmin kaivetut pois.
Läheisestä porttikäytävästä tulee mies pienen pojan kera. Irroittaa kirveellä raadon pään ja vie mennessään.
Pakolainen jatkaa kulkuaan keräillen kadulta puunpalasia huoneensa lämmittämistä varten.
Saapuu vihdoin asuntoonsa. Pieni tuijulamppu oli jo pari viikkoa odottanut pöydässä öljyä. Mutta järjestelmä oli pysynyt niin tylynä, ettei suvainnut sille edes jouluksi sitä iloa.
Huone oli kylmä että henki huurusi, johtuen osin lämmitysaineiden puutteesta, osaksi läpinäkyvästä ovesta ja vanhalla paidalla paikatusta ikkunasta.
Pakolainen istuu sänkynsä laidalla muistellen kuinka siellä kotona ennen jouluaattoa vietettiin.
Äiti oli keittänyt lipeäkalaa ja riisiryynipuuroa, jota sai syödä kylläkseen. Kuusessa paloi pienet kynttelit. Pukkikin toi aina jotain.
Oli lämmintä. Oli sopua ja rauhaa. Nyt pimeä, kylmä, nälkä. Ympärillä kammoittava autius. Sielussa jäytävä epätoivo tulevasta olemisesta.
Ehkä tämä joulu olisi viihtyisin Nevan liejuisella kamaralla. Ehkä paras hävittää tyystin tämä tuskaa tunteva tomumaja, jonka pelkkä ajatuskin ruuasta saa värisemään.
- Mitähän ne nyt siellä kotona?
Kunpa voisin mennä sinne vaikkapa vain täksi illaksi. Saisin edes syödä.
- En tahtoisi muuta kuin ruokaa.
Olisipa edes niitäkään jätteitä, jotka ennen heitettiin sikojen kaukaloon. Kuinka tyytyväisenä silloin tuohon vuoteelle nukkuisin ja näkisin unia ehommasta elämästä.
Hän havahtui mietteissään. Laittoi tulen uuniin kadulta keräämistään laudan ja vanteen paloista.
Järjestelmä oli antanut hänelle jouluruuaksi ½ naulaa kauranjyviä, mitkä hän oli hienontanut naapurin kahvimyllyllä ja joista nyt keitti puuron. Esi-isien tapaan syöden padasta, pärevalkean räiskyessä uunin korvalla.
Tällaisen, mieluummin eläinten ruokaa muistuttavan aterian syöminen oli siinä olevien terävien kaunojen takia siksi työlästä, että siitä osan syötyään viskaa kiusaantuneena lusikan kädestään päätellen, ettei hänestä tule hevosta vaikka olisi ikänsä Pietarissa.
Hiillos oli tummunut. Pärevalkean rätinä tauonnut. Pakolainen makaa rääsyisten vuodevaatteiden päällä tuijotellen tylsänä iltatähteä, joka tutusti vilkuttelee vilpitöntä silmäänsä kaukaa niistä maailmoista, missä murheet on poissa.
Hän vaipuu myytillisiin ajatteluihin kaiken olevaisen tarkoituksesta. Mitähän tällaisenkin olion maisella elämisellä kaikkine kärsimyksineen on hyötyä kaikkeudelle? Voiko johtua mieleen madaltavampaa ajatusta kuin iki-ilo nähdä ja tuntea kaikkea tätä.
Eikö ikiluoja, rakkauden jumalaksi kutsuttu, kaiken hyvyyden symbooli koskaan lepy? Miksi järjestää näin, kun pienimmälläkin kädenliikkeellä, sanalla, voisi kaikki muuttaa toiseksi.
Saisinpa hänen valtansa siksi hetkiseksi, että ehtisin sanoa:
- Muuttukoon kaikki hyväksi jälleen!
Silloin en olisi tässä. En tuntisi tuskaa. Ei kuuluisi soraääniä. Ei nälän, ei vainon, ei tuskan eikä sorron valituksia. Voisin iloita iloitsevien kanssa. Miksi siis kaikki tämä? Miksi - ?
Muistaa mieleen jouluepistola:
- Rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto.
Kuinka etäällä olemmekaan teoissa tuosta ajatuksesta.
- Rauha, hyvä tahto - ?
Se lienee yhtä kaukana tulevassa kuin menneessäkin ajassa. Sitä emme tule ehkä koskaan löytämään muualta kuin mielikuvituksesta.
Ajatus osuu kysymykseen:
- Onko tämä minun, tai meidän vikamme, jos teemme rangaistuksen ansaitseman pahan teon? Meidän poloistenko, jotka emme voi edes hiuskarvaa liikauttaa ellei se ole jonkun korkeimman tahdosta jo ennen meidän olemistamme valmiiksi kirjoihin merkitty ja järjestetty?
- Meidänkö on kärsittävä seuraus teosta, jonka teemme syyntakeettomina korkeimman tahdosta ja nimenomaisesta määräyksestä? Siitäkö rangaistus, että täytämme hänen ijankaikkisuudessa laatimat dogminsa kohta kohdalta?
Ja tuon kaiken palkka on kuolema ja ikuinen hampaita kiristävä piina jossain erikoisesti sitä varten laaditussa roviossa.
Ja loppujen lopuksi tämän kaiken on järjestänyt voima, joka on itse rakkaus ja hyvyys korkeimmassa merkityksessä, kuin mitä meidän mainen järkemme nuo sanat voi kuvitella.
Kyllä kait tässä täytyy olla jotain peräti nurinkurista. Näissä sairaaloisissa ajatuksissa vaipuu pakolainen unenhorrokseen.
Hän havahtuu kirkonkellojen sekavasointiseen räminään. Katolinen kansa juhlii Kristuslapsen löytämistä.
Pakolaisen aivot saavat uutta ajattelun aihetta. Siellä kirkossa on pantu kaikki pienimmätkin tiu’ut kilisemään. Kirjaviin kaapuihin puetut jesuiitat lukevat vierailla kielillä rukouksiaan ja pölyyttelevät pyhiä savuja polvistuneen seurakunnan ylle.
Julistavat juhlallisella paatoksella rauhaa ja hyvää tahtoa, mutta ovat valmiit minä hetkenä tahansa kapinoimaan ja murskaamaan jonkun heille vastenmielisen “jumalan kuvan” mitä raaimmalla tavalla.
Aamuauringon säteet leikkivät jo kullatussa kirkon vinoristissä kun pakolainen yhä harhailee mielikuvituksen eksyttävillä poluilla.
Hän nousee ylös viluiselta vuoteeltaan. Ei entisajan tavoin katselemaan saamiaan lahjoja, vaan ratkaisemaan sisimmässään herännyttä kysymystä:
- Onko elämä näin ollen enään elämisen arvoinen - ?
Puolipäivän aikaan havahtuu pakolainen mietteistään. Nälkä ja vilu pakottaa etsimään joko ruokaa tai lopullista tuhoa. Hän suuntaa jälleen askeleensa Nevan yli johtavalle sillalle.
Kulkee ohi hevosen raadon, jonka suolia koirat vetävät pitkin katukäytäviä. Katseli tovin tuota joulunäytelmää ja päätti lopullisesti upottautua Nevajoen mutaan.
Loi katseensa taivaan sineen, missä nälkäinen varisparvi surkeasti rääkyen räpytteli yli kaupungin paremmille ruokamaille.
Pakolaisen mieleen johtui Sokrateen jäähyväispuhe, jonka lopussa hän lausui kuolemantuomion saatuaan:
- On aika lähteä täältä, teidän elämään, minun kuolemaan. Kuka meistä menee parempaan osaan, se on salassa kaikilta paitsi Jumalalta.
Tuota tuhoa ei kohtalo ollut pakolaiselle vielä sallinut, niin mieluisalta kuin sinä hetkenä tuntuikin.
Tapasi sillalla erään korkeassa asemassa olevan suomalaisen neuvostovirkailijan, jonka luo vaivojaan valiteltuaan sai kutsun päivälliselle.
Komissario vie pakolaisen upeasti sisustettuun, kahdeksan huonetta käsittävään asuntoonsa Vasili-Ostrowskin kaupunginosassa.
Selvittyään ensihämmästyksestä, ei pakolainen malta olla huomauttamatta, että näinkö komeasti te asutte, samalla aikaa kun minä ja tuhannet tämän kaupungin työläiset hankimme itsemurhaa kärsimystemme lopettamiseksi - ?
Komissario ei voinut siihen vastata muuta kuin lupaamalla hankkia pakolaistovereilleen siedettävämmän asunnon jonkun maasta paenneen “lahtarin” huoneustosta.
Pakolainen viedään ruokasaliin. Istuutuu pöydän luo. Ei voi kuitenkaan syödä, vaikka ruumiinsa vapisee ruuan hajusta kuin teurastamoon astuvan eläimen.
Hän ei ollut Helsingin hienoimmassa hotellissa istuutunut herkullisemmin katetun pöydän ääreen kuin täällä, synnytyspoltteissaan kiemurtelevassa maassa, köyhälistön edustajan asunnossa.
Ei maistunut kinkut, ei kaviaarit, ei viinit eikä perärätit. Korvissa kuului köyhien, kärsivien tuskan huudot. Soraääniä, jotka tukehduttivat nälän tunteen…
Pakolainen istuu jälleen risaisen sänkynsä laidalle. On lukenut juuri kotimaasta saapuneen kirjeen, missä vaimonsa tiedoittaa lyhykäisesti, että “on jo laannut odottamasta ja toivoo ettei pakolainen enään koskaan kotiinsa palaisi - “.
Se oli isku, joka ylitti monin verroin edeltäjänsä.
Mitäs nyt, tuumi hän - ? Viimeinenkin toivonkipinä elämän säilyttämiseksi oli sammahtanut kuin eilisiltainen pärevalkea jättämättä jälkeensä muuta kuin kouran täyden arvotonta karstaa. Hehkuvia hiiliä, jotka polttivat niin kipeästi.
Pakolainen painautuu vuoteelleen. Ei voi enään katsoa vanhaa tuttavaansa iltatähteä, sillä hän on huomaavinaan senkin vilpittömässä vilkkeessä - petollisuuden."
Oululainen sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta kuvitti joulukuussa 2018 oululaisen maanpakolaisen Knut Kankaan lähes sata vuotta sitten kokeman joulun maanpakolaisena Pietarissa.
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?