Tammikuun 30. päivänä Martti Johannes Siirala kertoo kokemuksistaan Punaisen Ristin ambulanssilääkärinä taistelussa, jonne punaisten johto hänet lähettää. #musiikinkevät1918
Martti Johannes Siirala oli yleisön joukossa sekä Kansallisteatterin Kansalaisjuhlassa 13. tammikuuta että Yliopiston akateemisessa juhlassa 19. tammikuuta ja kirjoitti muistikirjaansa innostuneena mm. Jääkärimarssista ja muusta isänmaallisesta ohjelmasta. Reilua viikkoa myöhemmin tilanne on aivan toinen. Punaiset ovat ottaneet vallan Helsingissä ja 29-vuotias Siirala lähetetään taisteluun Punaisten Ristin ambulanssilääkärinä.
"Hieman tavallista enemmän minulla olisi nyt eräältä yölliseltä matkalta kerrottavaa. Miten saanen vain kaikki kunnollisesti esitetyksi, kun on tässä kiire taasen liikkeelle.
Eilen illalla 9 maissa ilmoittaa Harry Castrén puhelimitse minulle, että meidän ambulanssi lähtee liikkeelle Sipooseen, jossa mukamas on käynnissä ankara taistelu. Langenskjöld oli ikäänkuin lähettäjänä ja friherinna Mannerheim. Klo 11 illalla olisi meidän oltava asemalla ja silloin valmiita lähtöön.
No. All right. Tullaan noin 20 vaille 11 asemalle me jalkaisin punaisen ristin lippua kantaen tallustaneet. "Komisario" (obs. ryssiltä lainattu nimikin) Haapalainen oli antanut jonkinlaisen kollektiivivaltuuden, joka loppujen lopuksi ei kuitenkaan mitään merkinnyt, ja jossa ei edes ollut minkäänlaista sinettiä tms. alla. Turvaksemme ja avuksemme oli lisäksi liittynyt eräs rouva Aalle-Teljo, joka kehuskeli kuuluneensa jo 20 vuotta puolueeseen ja ylpeänä mainitsi tuon tuostakin "meikäläisistä". Kyllä kannattaakin. Olla meikäläinen ryökäleitten kanssa. Onneksi olkoon.
Kaksikymmentä henkeä meitä "ambulanssiin" kuului. Ja myönnän, että siinä oli huomattava määrä miehiä. Sairaanhoitajattaria ei ollut näet runsaammin saatavissa. Henkilöluettelo on seuraava. Laadittu lopultakin rautatievaunuun päästyä.
Sairaanhoitajattaria: Palmén, Aleksandra; Kellberg, Valborg; Ehrström, Kerstin; Östman, Elfrida; Brunila, Aini.
Lääkäreitä: johtaja Castrén, Harry; Stenius, Fjalar; Enqvist, Ole; Wallgren, G.; Wallenius, Matti; Siirala, Martti.
Sekä apumiehet (sanitäärit): Gullichsen, Rolf; Tuukkanen, Toivo; Kohonen, Ilmari; Kahala, Kaarlo; Noponen, Kalervo; Noponen, Paavo; Alho A.R.; Pellinen, Heikki; Wallensköld. Sekä sitten rouva Aalle-Teljo.
Me, jalkaisin tullut osa, nimittäin selvisimme kumma kyllä saamatta minkäänlaista kuulaa edestä tai takaa ruumiiseemme marssiessamme läpi kaupungin. Eräs mies huusi vain äkäisesti: ”Siinä sitä mennään väärällä lipulla taas!” Kukahan lurjus on punaisen ristin merkkiä väärin käyttänyt? Siitä pitäisi ottaa selvä. Jos asiassa lienee vähääkään perää.
Paarejamme ja sidelaatikoitamme Pauligin autolla kuljettava punakaartilaisten saattama osasto meikäläisiä joutui nähtävästi tavallisen ilmiön todistajaksi. Paria herrasmiestä - väittivät tuntevansa toisen näyttelijä Truppiksi - saattoi vartija huutaen: "Kävelkää kovemmin senkin perkeleet!".
Sitten kuului määräys: "Juoskaa!" Laukaus ensin ilmaan ja sitten toinen laukaus aseetonta selkään. Mies vaipui kadulle. Punakaartilaisia kertyi ympärille, mies raahattiin sisään ja sitä tehdessä selitettiin: "Saatana, kun ampuivat juuri tähän aikaan, jolloin on vaikea saada hevosta tai paareja!".
Ampuja oli joku aivan nuori pojan kloppi, jotka nykyään ovatkin suurimmiksi roistoiksi osoittautuneet. Ja tämä meikäläisten näkemä ja yhtäpitävästi kertoma tapaus ei suinkaan ole ainoa.
Tullaan sitten junan luo, joka meille suurenmoisesti kylläkin aseman "komissaarin" (obs. taas bolschevikeilta lainattu nimikin) toimesta oli järjestetty. Kymmenen kokonaista vaunua! Ei tarvitse näet valtio niitä nyt parempaan. Ja Malmille ilmoitettiin meidän olevan lähdössä.
Nostimme ja kannoimme tavaramme itse. Auttamaan ei noussut yksikään punakaartilainen käsi. Ei sinnepäinkään. Ivaillen ja töykeästi vain katselivat. Se oli oivaa kujanjuoksua.
Nousimme vaunuihin ja istuimme paikoillemme. Luultiin vähitellen, että päästäisiin lähtemään. Erehdys. Äkkiä haettiin Harry taas jotain selvittelemään asemahuoneeseen.
Sillä välin alkaa ulkoa kuulua hälinää ja henki kurkussa juoksee sinne joku tihrusilmäinen peto. Räyhää kuin hassu, vaatii Haapalaisen passia näytettäväksi, sillä mehän ollaan suojeluskuntalaisia. "Se on vale. Siihen emme kuulu, vaan punaiseen ristiin." "Emme me teidän punaista ristiänne tarvitse, meillä on omamme". Niin kuin näkyy olevankin, ryssäläisissä puvuissa esiintyy. On siis niitten välskärien koulaama. Meitä nimittivät "valkoiseksi ristiksi".
Hölytään siinä hieman, he nimittäin. Me seisoimme tietysti keskustelematta. Se rouvan tapainen näytti valtakirjan ja tolkkasi lurjuksille minkä taisi. Steniusta löi yksi pakaroille sanoen: "Eihän täällä vaan ole mitään luvatonta tavaraa muassa". Tarkoitti browninkia.
Sitten toimitettiin kaikkien sidelaatikkojemmekin perinpohjainen tarkastus. Kaikki kopeloitiin, todettiin vaarattomaksi ja niin saimme lopultakin lähteä liikkeelle. Käytiin kuitenkin varalta meidät vielä tarkastamassa vaunussa ja laskettiin pääluku. Ja kaikki tapahtui hävyttömyyksillä ja röyhkeyksillä höystäen.
Malmille saavuttiin suuremmitta kommelluksitta. Punakaartilaisten piirittäminä saatiin junasta ulos astua ja heidän ambulanssinsa quasi-johtaja sekä se "puolueeseen 20 v lukeutunut " rouva Aalle-Teljo läksivät meitä kunnantalolle saattamaan majoittaakseen meidät sinne.
Mutta äläs! Jo matkalla eräs ryökälepäällikkö meidät pysähdytti ja palautti asematalolle. Saimme kuulla kunniamme siitä, että olimme taipaleelle lähteneet ja syytettiin meitä sekä kirurgia väärästä hälytyksestä. Ja itsehän heidän pääroistonsa komissaari Haapalainen, se deekikselle mennyt juopporatti, meidät oli pyytämällä liikkeelle saanut ja lähettänyt. Senkin hunsvotit.
Samalla meidän annettiin tietää, ettei täällä Malmilla haavoitettuja ole, ainoastaan vainajia, jotka he olivat ensi yönä murhanneet miesten yrittäessä Helsingistä pakoon. Siellä makaa siis murhattuna 5 tai 7 nuorukaista, polyteekkaria ja ylioppilasta, jotka nuo verihurtat ovat manan majoille lähettäneet; ja sellaiseen ryökälerykelmään, "puolueeseen", lukeutuu vielä mm. se meitä saattanut rouvakin. Vieköön rutto koko sen osan ihmiskuntaa. Suomalaisia ne eivät enää ole. Siitä on sentään hieman lohtua.
Mutta onkohan Aarne Sihvo ammuttujen joukossa? Vai oisiko se vikkelä mies vielä kerran turmion välttänyt? Sitä en tiedä parhaalla tahdollanikaan. Huomen aamupuoleen lähden taasen Väänäsen luo asioista selvää saamaan. Viki on kai jäänyt kotosalle. Mutta Kaarlo Könönen läksi juuri parahiksi surman suuhun eilen iltapuoleen. Taivas häntä varjelkoon.
No niin. Istuttiin sitten asemahuoneen 3. luokan odotussalissa. Toisen ja 1. luokan puolen olivat punakaartilaiset anastaneet samoin kuin Helsingin asemallakin. Aseman virkailija ehdotti, että siirtyisimme vaunuun, jonka hän oli halukas palauttamaan 3:lle raiteelle aseman kohdalle. Niin tehtiinkin, vaikkakin Harry asiaa tuskin ollenkaan ajoi. Hän esiintyi koko ajan kuin käskyläisenä, vaikka hänhän oikeastaan oli johtaja tai oikeammin, olisi sitä pitänyt olla.
Istuimme hyvän kotvan vaunussa odottaen, mitä tuleman piti. Sitten kutsuttiin taas Harry ulos jollekin neuvotteluasialle, niin kuin sanottiin. Kun häntä ei pitkään kotvaan alkanut kuulua takaisin, menin punakaartilaisilta häntä tiedustamaan.
Tapasin ihmeekseni erään tavallista siivomman ryökäleen, jolta tiedustelin asiaa ja samalla käytin tilaisuutta hieman asemasillalla jaloitellakseni. Liikuin vain platformu-katon alla. Varovaisuuden vuoksi en pistänyt nokkaani kauemma.
Sain sitten vielä kerran asioista tiedustaessani kuulla, että Harry oli viety erään mielisairaaksi tulleen punakaartilaisten vangin luo. Hän viipyi vaan retkellään epäilyttävän kauan. Sillä kunnantalon, jossa vankeja säilytettiin, sanottiin olevan vain 300–400 metrin päässä.
Olin juuri menossa vaunuun toisten kanssa neuvottelemaan, mitä Harryn suhteen oisi tehtävä, kun luokseni juoksee kivääri kourassa eräs peto huutaen "Heti sisään vaunuun! Täällä ei saa liikkua ulkona. Sukkelaan tai voi käydä huonosti!".
Kun jo kapusin rappusia ylös karjaisi mies varmemmaksi vakuudeksi: "Ja jos ikkunoista tirkistätte, niin saatte kuulan kalloonne!". Tunkeutui sitten vaunuun, harppasi tohisten läpi sen pääpontena: "Kuka hitto teidät tänne lähetti ja ketä te olette oikeastaan?" Sappi näytti miehellä kuohuvan aivan yli äyräitten. Jorkka Wallgren tokasi miehelle: "No tekös se taas ette tiedä mitä me ollaan? Kysykää johtajiltanne älkääkö mölytkö!". Uhaten jotain ”kyllä minä näytän” -tyyliin, poistui miehen ketale toisesta päästä vaunua.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi sitten asemanvartion johtaja ilmoittaen, ettei mies kuulunut hänen joukkoihinsa ja pyytäen anteeksi sekä kehottaen meitä olemaan hermostumatta sekä vapaasti jaloittelemaan, jos halutti.
Sellaista soutamista ja huopaamista sekä ylenmääräistä tietämättömyyttä oli niitten koko komento.
Vihdoin viimein tuli Harry muassaan psykoottinen insinööri. Aamupäivällä olivat hänet vanginneet, kun hän muka aseita tiedustettaessa oli käyttäytynyt röyhkeästi. Mies oli insinööri Karl Norstedt Iittalasta, jos hänen psykoottisessa tilassa toimittamaansa huutavaan esittelyyn voi luottaa. Oli ojentanut kynäveitsensä aseita tiedustavalle punakaartilaiselle ja sanonut jotain halventavaa niistä ryökäleistä. Vangittiin.
Oli jo silloin ylen hermostunut ja tuli iltapuoleen aivan sekavaksi. Punakaartilaiset eivät tietenkään uskoneet, vaikka jo ulkonäkökin olisi pitänyt selvästi sen todistamaan riittää. Mies, se insinööri nimittäin, sijoitettiin pieneen 2. luokan osastoon, mutta mukaan asettautui 3 punakaartilaista täysissä aseissa. Harry oli liian löperö salliessaan asian niin järjestää.
Insinööri oli epätoivoissaan ja pyysi miehiä hänet hetimiten tappamaan. Epätoivoissaan rikkoi akkunankin yrittäen siitä ulos. Ja raa'at miehen roikaleet sen kun kyselyillään häntä kiihottivat. Eikä Harryssä ollut miestä pyytämään jättämään hänet rauhaan. Hän oli totta tosiaan, Harry nimittäin, siinä asiassa liian veltto. Insinööri sai ruiskun morfiinia, muttei tuo tuntunut sanottavammin tepsivän häneen. Hyosciniä ei kellään ollut matkassa.
Helsingin asemalle tullessa huusi mielisairas huikealla äänellä akkunasta platformua kohti:” Ampukaa, ampukaa!” Tuntui kaamealta odottaa, että joku tosiaankin olisi komentoa totellut. Silloin olisi sellaisia kai ollut useampiakin ja niin olisimme saaneet oikein kuulasateen niskaamme. Mitään sen suuntaista ei kuitenkaan tapahtunut.
Asemalla pääsimme pienen odottelun jälkeen vaunusta. Punakaarti ympäröi meidät taasen, nyt enemmän vain ivaten ja ihmetellen. Eivät haukkuneet tai tuuppineet. Mutta eivät myös vähääkään auttaneet tavaroitten vaunusta pois saamisessa tai korjuuseen viemisessä.
Me sekä pyysimme että vaadimme, että meille annetaan saattajat, ja lopulta ne saimmekin. Toinen ryhmä toimitettiin kirurgille, toinen taas, se johon minäkin kuuluin, Katajanokalle.
Onnellisesti saavuimme sillan yli ja siinä mäellä jätettiin meidät yksin. Suuremmitta kommelluksitta lienee toinenkin ryhmä määräpaikkaansa tullut. Sen pituinen se kertomus kaikessa alastomassa totuudessaan.
Tänä aamuna olivat Langenskjöld ja Harry käyneet Haapalaiselle lukua laulamassa kohtelustamme ja oli hän luvannut aikaansaada parannuksen asiain tilaan. Mutta uskopas niiden sanoja. "Tro den fan!", niin kuin ukko Lagus Viipurin linnan komendantista sanoi.
Nyt liikkuu porvaripiireissä mieltä ylläpitäviä huhuja. Tarpeen ne ovatkin, kun näkee, miten eduskunnan jäseniä vankeina viedään, samoin muita edustavia kansalaisia. Ja mikä on oleva heidän kohtalonsa. Sen tietää Luoja yksin.
Niin ne huhut:
Jääkärit saapuneet onnellisesti Raumalle.
Oulu, Kemi, Kajaani ja Mikkeli ovat suojeluskuntalaisten hallussa ja ovat punakaartilaiset siellä riisutut aseista.
Kouvolasta ja Toijalasta kerrotaan samaa.
Kämärällä on ollut ankara taistelu, jossa punakaarti hyökkääjänä ollen on menettänyt 83 kuolleina, 116 haavoittuneina. Suojeluskunnasta vain noin 10 kaatunutta, parikymmentä haavoittunutta. Punakaarti syöksyi näet suinpäin suojeluskuntalaisten kuularuiskujen eteen, jotka tekivät tehtävänsä hyvin.
Artturi H. Virkkunen olisi murhattu.
Riittäköön nyt jo täksi kerraksi taas."
Jälkisanat
Keväällä 1918 Martti Johannes Siirala (1889–1948) oli 29-vuotias lääkäri. Hän oli suojeluskuntalainen, muttei pojanpoikansa Seppo Siiralan mukaan osallistunut sotatoimiin. Loppukeväällä hän toimi mm. Suomenlinnan vankileirin lääkärinä. Myöhemmin Siirala erikoistui lääkärinurallaan synnytysoppiin ja opetti mm. Kätilöopistolla.
Hänen pojastaan Martti Olavi Siiralasta (1922-2008) tuli myös lääkäri ja tunnettu psykiatri. Sen sijaan pojanpojista tuli muusikoita; Seposta kitarataiteilija ja Jussista pianotaiteilija – ja pojanpojanpojasta Antti Siiralasta kansainvälinen pianotaiteilija.
Seuraa nuoren helsinkiläisen lääkärin Martti Johannes Siiralan päiväkirjaa keväällä 1918.
Lähteet
Siirala, Martti Johannes: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Seppo Siiralan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?