Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kangas nimitettiin punaisten tullineuvostoon vasten tahtoaan Helsingissä. Henkensä säilyttääkseen hän pakeni Pietariin huhtikuussa 1918. #musiikinkevät1918
Työväen Arkistosta Helsingistä, Knut Kankaan kansiosta löytyy käsikirjoitus otsikolla Pakolaisena Venäjällä, kirjoittanut Eero Korpi.
Knut Kangas käytti aika ajoin tätä salanimeä. Nimen loppu lienee peräisin hänen äitinsä tyttönimestä. Alku voi olla hänen pienenä kuolleelta pojaltaan.
Käsikirjoitus on 21-osainen ja on todennäköistä, että Knut Kangas kirjoittaa kertomuksessa omat kokemuksensa Venäjän vaikeista pakovuosista. Tarina julkaistaan Musiikin kevät 1918 -sarjassa päivittäin 11.-31.5.2018.
Tarina alkaa pienellä johdannolla, jossa kertojana on päähenkilön vanha ystävä. Kertojanääni vaihtuu, kun päähenkilö alkaa kertoa ystävälle vuosistaan pakolaisena.
"Oli alakuloinen syysilta. Harhailin mietteissäni pitkin saviliejuista katukäytävää missä tapasin, kuin kohtalon sallimasta, entisen koulutoverini, lapsuuden ystävän, joka oli äsken saapunut kotikaupunkiinsa, oltuaan sieltä poissa lähes parikymmentä vuotta.
Sisäinen pakotus ja kaipuu nähdä synnyinseutu, lapsuusajan tanhut, oli hänet tänne tuonut.
Saapunut kotoisen kurkihirren alle kuin tuhlaajapoika rikkiraadeltuine sydämineen, maailman peräti murjomana hylkynä, kuritushuonevankeudesta. Tavatakseen kasvunsa kaitsijaa, veljiä ja sisaria.
Kuullakseen kotoisten kuusten kuiskeita, tuttua kirkonkellojen soittoa. Nähdä yöhön tummuvan meren, jota viuhuva tuuli lietsoo, ja kotinsa yli kaareutuvan sinitaivaan, joka ei ollut missään väikkynyt niin kauniina kuin täällä.
Näin kertoi maanpakolainen masentunein mielin, lausuen ilonsa siitä, että tapasi elossa vielä vanhan äitinsä.
Kävelin hänen kera muutaman kadunristeyksen välin ja kysäisin eikö hän olisi halukas kertomaan lähemmin seikkailuistaan viimeisinä vaiherikkaina vuosina. Hän suostui.
Suuntasimme askeleemme kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan asuntooni.
Hyinen viima ulvoi ilmaventtiilissä ja jäiset sadekuurot nuoleskelivat ikkunaruutuja, kun sijoituimme mukavaan asentoon huoneeni takkavalkean ääreen.
Hän aloitti kertomuksensa huomauttaen, ettei tahdo sitä lainkaan lisätä mielikuvitelmilla, ei missään puoluehengessä vaan alastomassa totuudessa sellaisena kuin ne on itse nähnyt, elänyt ja tuntenut.
Sytytettyämme savukkeet, heittäytyi hän tuolin selkänojaa vasten ja kertoi:
Kun vallankumous talvella vuonna 1918 Suomessa puhkesi, tulin valituksi erääseen pääneuvostoon seitsemänneksi jäseneksi.
Vaalista tiedon saatuani, valtasi minut käsittämäton vastenmielisyys ja osaksi pelko moista vastuunalaista tointa kohtaan, jo siitäkin syystä, ettei oltu lainkaan kysytty mielipidettäni olisinko halukas ottamaan viran vastaan, kuten tavallisesti on tapana.
Ja toiseksi, olihan sisimpääni ja vuosia sitten ikäänkuin juurtunut kammo kaikkea johtavaa asemaa kohtaan ja vielä kolmanneksi, tunsin täydellisesti kykenemättömyyteni valtioasioihin, olivatpa ne mitä laatua tahansa.
Sen vuoksi lähetinkin heti eropyynnön silloiseen kansanvaltuuskuntaan. Sitä ei kuitenkaan otettu huomioon.
Selitettiin valinnan olevan väliaikaisen, noin pari - kolme viikkoa, kunnes ehditään saada koko Suomi haltuun, jolloin voidaan kutsua kokoon koko maata käsittävä konferenssi, joka sitten valitsee sen “oikean” neuvoston.
Kuukauden kuluttua uudistin eropyyntöni, kun näytti ettei konferenssia saataisikaan. Vastaukseksi sain, että on paras pysytellä virassaan, pahempia seurauksia välttääkseen.
Tunsin joutuneeni pihteihin, mistä ei hevillä selvitä. En keksinyt tilanteelle kuin kaksi menettelytapaa; joko ruveta piileskelmään taikka pysyä tehtävässä.
Kun ensimmäinen menettely olisi edellyttänyt varoja, joita minulla, yötäpäiväisestä ahertelusta huolimatta ei ole vielä koskaan ollut, katsoin ettei hätä lakia lue ja jäin virkaan.
Viikot vieri, kului kuukaudet. Kevätaurinko nousi yhä korkeammalle, sulattaen nietoksia ja talven kuluessa katukäytäville jäätynyttä iljannetta. Iloisina tirskuttelivat varpuset katonräystäillä ennustaen kesän tuloa.
Luonto pyrki vapautumaan talven kahleista, mutta ihmismielet verhosi vielä raudanraskas vaippa. Epätieto tulevasta mursi heidän kasvoilleen syvät vaot. Jokaisen vastaantulijan silmissä kuvastui levottomuus.
Sitä mukaa kun ilmat lämpenivät, päivä piteni, alkoi huomata eron eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden olemuksessa.
Toimettomana oleva porvaristo liikehti kaduilla toivorikkain ilmein, jota vastoin silloisessa virkakunnassa huomasi alati kiihtyvää hermostuneisuutta, joka miltei lopullisesti lamautti tieto saksalaisen sotaväen maahantulosta.
Huhtikuun 5. päivänä tuli kansanvaltuuskunnasta salainen määräys, että kaikkien toimivien neuvostojen on siirryttävä Viipurin kaupunkiin.
Mitäpäs siinä. Reklementtiä on toteltava. Pakattiin kiirein mitä välttämättömintä oli, kaikessa hiljaisuudessa, ja, jo samana iltana asetuimme junaan, mikä erityisenä kuriirina viillätti koko valtiokoneiston toiseen kaupunkiin, pois saksalaisten jaloista.
Sunnuntaiaamuna, 6. päivänä huhtikuuta olimme määräpaikassamme ja mikä ihmeellisintä, kaikki terveinä, ehein nahoin!
Viipurissa olomme ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen, sillä tilanne kärjistyi joka hetki, saaden yhä uhkaavamman luonteen. Huhuina kuulimme porvariston uhkauksen, että kaikki kapinallisten johtohenkilöt tultaisiin hirttämään.
Tuli tieto Tampereen sortumisesta ja vähän jälkeen kuulimme Helsingin saaneen saman iskun.
Neuvostomme päämies huomautti minulle, että olisi paras siirtyä Pietariin, sillä tämä on varmasti lopun alkua, ja kysyi, jos olisin halukas lähtemään mukaan niin hän koettaisi hankkia passin joitakin virka-asioita varten.
Asiasta hetken juteltuamme, pidin hänen ehdotustaan ainoana mahdollisuutena henkensä säilyttämiseksi.
Passin saanti, joka siihen aikaan oli kovin hankalaa, onnistui erään Rajajoella sattuneen selkkauksen johdosta hyvin. Neuvostomme jäseniä oli nimittäin sähkösanomalla pyydetty kiireesti matkustamaan sinne, selvittämään jostain väärinkäsityksestä johtunutta tilannetta.
Sanoimme jäähyväiset toisille neuvoston jäsenille, aavistamatta lainkaan ettemme enää koskaan näkisi toisiamme.
Kiiruhdimme asemalle ehtiäksemme saman päivän junaan, sillä huomispäivänä se olisi jo ehkä myöhäistä. Tykit jyskivät jo kaupungin länsipuolella.
Istuimme junassa tavallista vaiteliaimpina kiitäen kohti mahtavan Venäjän pääkaupunkia, osaamatta silloin edes arvailla mihin suunnattomiin kärsimyksiin tämä matka meidät johti."
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
Lue myös
Tullin tiedotteet Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen, jossa kerrotaan Tullineuvoston puheenjohtaja Alfred Blomqvistin ja jäsen Knut Kankaan vaiheista.