Huhtikuun 16. päivänä kuoronjohtaja Väinö Pesola palaa muutaman päivän takaiseen Helsingin valtaukseen. Kun taistelu alkaa, Pesola löytää turvapaikan Rautatientorin laidalta ja seuraa sodan etenemistä sekä kellariluukusta että puhelimen välityksellä. #musiikinkevät1918
Huhtikuun 16. päivänä Helsingin Työväenyhdistyksen kuoronjohtaja, Työmies-lehden musiikkiarvostelija, säveltäjä ja filosofian ylioppilas Väinö Pesola jatkoi 14. huhtikuuta aloittamaansa seikkaperäistä selostusta Helsingin valtauksesta.
Perjantaina 12. huhtikuuta Pesola ja tuttu laulajatoveri ylioppilas K. olivat istuneet keskellä päivää kaikessa rauhassa Esplanadin puistossa, kun yht’ äkkiä joka puolelta alkoi kuulua laukauksia ja kuularuiskun rätinää. Miehet juoksivat turvaan kahvila Esplanadin rappukäytävään…
"(Jatk.) Pistäysimme rappukäytävässä aina ylimpään kerrokseen asti tarkastelemassa, oliko tuttuja, joiden luo olisimme kotiutuneet. Alhaalla nimiluettelossa näkyikin vihaamani gulashin R. Rayn nimi, mutta etsittyämme viime kerroksesta, missä hänen piti asua, emme löytäneet hänen nimilappuaan mistään. Tyydyimme siis kohtaloomme ja jäimme istua odottelemaan eräälle rappukäytävän penkille tapausten kehitystä.
Kun hetkisen kuluttua pistäysimme alas, huomasimme pakolaisten poistuneen. Päätimme tehdä saman, koska kuului vain yksinäisiä harvoja laukauksia. K. alkoi kiiruhtaa kotiinsa, minä maist. S:n luo Lackmannin kivimuuriin. Löimme erojaiskättä Kluuvi- ja Pohj. Esplanaadinkatujen kulmassa.
Mutta tuskin olin harppaillut muutamia askeleita Kluuvikatua, kun helvetillinen räiske taas alkoi. Kipasin juoksujalkaa taas lähimpään rappukäytävään.
Siinä oli seuranani ruotsalainen pyttypäinen herra ja suomalainen rouva, joka piti muhviansa oven välissä, jotta pakotilaisuus olisi selvä, jos hätä tulisi. Oltiin tietysti tuttavia ilman muuta, kuten aina tällaisissa situationeissa ja lausuiltiin mielipiteitä ampumisesta.
Loman tultua hajaantui seura yhtä nopeasti kuin oli kokoontunutkin. Vieraat lähtivät Espikselle päin minä Aleksille.
Miltei juoksujalkaa kipasin Aleksia, kun yht’ äkkiä edessäni seisoi punakaartilainen pistin ojossa. ”Minne matka?” tiuski hän ja ”Onko passia?”. Selitin matkani päämäärän ja ihmettelin ”passin vaatimista”, sekä tunnustin, ettei mulla mitään ole. ”Ettekö tiedä, ettei saa liikkua ulkona ilman lupalippua,” ärjyi hän uhkaavana. ”En tosiaan”, vastasin. Punainen esti minut kulkemasta ja kutsui toverin, ilmoittaen, että olen ilman papereita.
Pian oli ympärilläni kokonaista 4 pistinniekkaa, pyssyt koholla ja hermostunut ilme kasvoissa sekä liikkeet holtittomat.
Uudet miehet rupesivat jatkamaan tiukkaamista, kysyivät nimeäni. Vastasin säädyllisesti, sillä huomasin, että henki oli tällä kertaa nipukan varassa. Samalla muistin Työmiehen toimittajakortin. Kaivoin sen taskustani ja näytin. Se vaikutti. Kaverit keskustelivat vähäsen, ilmoittivat sitte, ettei ”tuo oikeastaan kelpaisi,” mutta sallivat minun jatkaa matkaani.
Pyysin seuraa jostakin heistä, koska arvelin joutuvani kiinni useita kertoja, sillä punaisia rupesi vilkkumaan joka taholla. ”Emme ehdi”, ärjäisi yksi, ”jos vielä pidätetään, näyttäkää kortti ja nyt kiireesti matkaan!”
Ilman kehoitustakin olisin saanut jalat alleni, sillä heti alkoivat kuulat taas vinkua.
Lentäen löyttäysin Lackmannin porttikäytävään. Mutta suuri oli neuvottomuuteni ja hämmästykseni: portti oli lukittu. Hetken kuluttua ilmestyi kuitenkin portinvahti, jolle selitin matkani päämäärän. Hän laski sisään ilmoittaen samalla, että maist. Saarimaa on poissa, hän on liittynyt ambulanssiin. ”Mitäpä tuosta”, arvelin, parempi tila on huoneessaan ja alotin matkani hänen porrastaan kohti.
Mutta samalla näinkin toisella porraskäytävällä ystäväni maalari R. U:n veljen, arkkitehti J.U:n. ”Asutko täällä”, ehätin ja kun sain myöntävän vastauksen oli kohtaloni ratkaistu. Hän vei minut suoraan kahvipöydän ääreen, missä minut esiteltiin isännälle U:n enolle puutarhuri S:lle ja talonomistajalle kauppaneuvos L:lle.
Tällä välin tärähyttivät kumisevat kanuunanlaukaukset Töölön ilmansuuntaa. Taistelu Helsingistä oli alkanut.
Maisteri S. oli sanitäärinä erään tuttunsa, lääkärin kanssa. Tämän avulla sai S. joka oli eräässä keskikaupungin apteekissa, pidätetyksi itselleen oikeuden telefonoida kotiinsa neiti A:lle, emännälleen. Tämä taas oli hyvä tuttu niin meidän herrasväkemme kuin muittenkin Lakmanin kivimuurissa asuvien kanssa. Näin olimme verrattuna moniin muihin H:gin asukkaihin siinä onnellisessa asemassa, että telefoonitse saimme tietää taistelun menon.
Alkutaipale noin ½ 1:stä, jolloin saksalaisten tykkituli alkoi noin 3:een, saimme kuulla vain komeita kanuunan jyräyksiä Töölön suunnalta, jotka hitaasti, mutta varmasti lähenivät. Myös konetykkien nakutusta ja kuularuiskujen sirinää kuultiin, joukossa silloin tällöin tanakoita kiväärin laukauksia.
Noin 3:n tienoissa ilmoitti maist. S. että saksalaiset ovat Töölön Sokeritehtaalla.
Mutta niin paljon oli minunkin mieleni pimittynyt Työmiehen 2 ja 1/2 kuukautisista valheista ja porvarien liioitellusta huhuilusta, etten lopultakaan varmasti uskonut tulijoitten olevan saksalaisia. Voivathan ne yhtä hyvin olla valkokaartilaisia, kuiskasi epäily. Jäin siis odottavalle kannalle.
Noin puolen tunnin kuluttua ilmoitti neiti A, että saksalaiset ovat vallanneet Marian sairaalan ja tunkeutuvat Lapinlahdenkatua pitkin kaupungin keskiosiin. Pauhu ja räminä yltyivät yhä.
Noin tunnin päästä saatiin tieto, että saksalaiset taistelevat Ruotsalaisen Teatterin edustalla.
Piskuista myöhemmin telefonoi S. että saksalaiset ovat puhdistaneet Sentraalipasaasin ja alkavat lähestyä Rautatientoria, siis ”meidän maita”.
Ja pian näimmekin porttikäytävästä oudon näyn. Tyhjälle Rautatientorille, Vanhan Rautatieasemarakennuksen edustalle ilmestyi mies valkoinen liina käsivarressa ja kättään heilutellen.
”Eiköhän tuota ammuta kuin maalitaulua”, ihmettelin, mutta eipäs! Kovalla äänellä hän huusi punaisille, joita oli Rautatieaseman ja Kansallisteatterin nurkkauksessa ja Fennian tienoilla: ”Antautukaa, luovuttakaa aseenne, niin saatte elää, muuten olette kaikki kuoleman omat!” Hätäisiä myöntymysääniä kuului, joku pyysi aikaa 3 minuuttia.
Ja hetken päästä näimme, miten miehiä riensi yksinään seisovan luo, jättivät kiväärinsä ja muun aseistuksensa hänen jalkojensa juureen ja kiirehtivät Hakasalmen kadulle. Samoin juoksi miehiä aseettomina seisovan ohi Kansallisteatterilta päin, jonka luo he kaikesta päättäen olivat jättäneet aseensa.
Emme olleet vielä oikein selvillä koko jutusta – välimatkahan oli pitkä – vaikka näimme parin muun valkonauhaisen liittyvän yksinään seisoneen seuraan. Mutta pian selvisi kaikki.
Hakasalmen kadulta marssi Rautatientorille tiheä kolonna oudon näköisiä sotureja, jotka kohta arvasimme saksalaisiksi. Kuulin vielä varmemmaksi vakuudeksi sorahtavia r:iä heidän komennellessa vankeja. Näitä oli loistava tikaristen pistinmiesten edellä noin 150 miestä, asejoukon takana noin 75 naista.
Kulkue marssi poikki Rautatientorin Kaisaniemeen päin.
Sydän pamppaillen riensin isäntäväelle ilmoittamaan: ”Saksalaiset ovat Rautatientorin herroina.”
Ja pian näimme valkoisiakin. Kaksi paksunnäköistä herrankänttyrää tuli meitä kohti ohi Ateneumin ja kuinka ollakaan, tunsin valkokaartilaiset sedät Suomettaren toimittajiksi E.K:ksi ja E.V:ksi.
K:lta sain kuulla koko totuuden. Helsingin miltei koko pääosa oli tuossa tuokiossa valloitettu. Niihin aikoihin aloimme nähdä tulen loimotusta eteläiseltä taivaalta, mutta emme tienneet, mikä se oli, myöhemmin tuli selvitys.
Sanoin siihen, että ankara, talon perustuksia täristävä kanuunan pauke alkoi kuulua Vuori- ja Fabianinkadun puolelta.
L:n kivitalon porraskäytävässä on omituinen maanalainen käytävän tapainen, joka johtaa kellarikerrokseen. Siinä me uteliaimmat ja rohkeimmat seurasimme tapausten menoa Rautatientorilla. Portin ääreen oli kauppaneuvos meitä jyrkästi kieltänyt menemästä, koska punaiset olisivat voineet luulla meitä valkoisiksi ja olisivat ehkä aloittaneet ahdistaa ”varustustamme”. Sitä paitsi olisi se ollut vaarallistakin, luoti olisi helposti voinut lyhentää jonkun uteliaan elämän.
Tirkistelimme siis maanalaisesta käytävästä. Jo noin 2:n ajoissa näimme paniikin tapaisen paon, missä useat merisotilaat mukanaan punaisia juoksujalkaa kiiruhtivat Hakasalmen kadulle. Nämät olivat luultavasti nähneet germaanien hyökkäävän Kaisaniemeen, josta he, kuten Vilholta [Väinön pikkuveli Vilho Pesola] sain kuulla, vetäytyivät takaisin. Valloitushan tapahtui, kuten yllä mainittiin, Hakasalmenkadun taholta, mistä syystä, en tiedä.
Yleensä oli tämän jälkeen torilla hiljaista ja autiota, punaiset piileksivät torin sivustoilla. Vain automobiileja täynnä haavoittuneita kuljetettiin runsaasti portin ohi. Samoin yksityisillä paareilla, joita käsittelivät Punaisen Ristin miehet ja palokuntalaiset.
Erään mieshaavoittuneen kuulin uikuttavan pahasti ehkä aivan kuolinhoureissa. Heti tämän jälkeen vietiin haavoittunut (tai kuollut) Punaisen Ristin sisar, joka oli aivan hiljaa.
Tällaista menoa jatkui siksi, kunnes ylläkerrottu antautuminen tapahtui.
Punaisten epätoivoinen asema paljastui parikin kertaa ennen aseista luopumista. Talonmiehen, joka oli uskollinen tähystystoverini, kertoman mukaan oli pari punaista pysähtynyt portin eteen ja suunnitelleet siinä pakoaan.
Minä kuulin, miten eräs pakenija epätoivoisella äänellä huusi toverilleen: ”Kyll meidän peli on nyt pelattu loppuun!” Ja loppuun se olikin tosiaan pelattu, sillä vähän valkoisten K:n ja V:n ilmestymisen jälkeen meni porttimme ohi paljon saksalaisia sotureita pienissä ryhmissä kuularuiskut mukana.
Silloin jo uskalsimme porttiin ja voi sitä riemun kiljuntaa, jota siinä pidettiin! Joka ryhmä jopa yksityiset sotilaat saivat hurraa- tai hoch-huudon. Mutta väsyneitä olivat raukat, vain harvat jaksoivat vastata vapautuneitten tervehdyksiin.
Kuulin seuraavana päivänä, etteivät he olleet nukkuneet kolmeen yöhön. Siitä heidän kankeutensa. Mutta meidän notkeutemme ja mielen rohkea nousu oli sitä valtavampi. (Jatk.)"
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hänelle seuraavaksi tapahtuu 19. huhtikuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia Väinö Pesola
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?