Kapellimestari Jukka-Pekka Saraste kulki koulupoikana kotikaupungissaan Lahdessa yksin viuluineen. Hän oli erilainen nuori, kapinallinen, jota koulukaverit eivät ymmärtäneet. Jukka-Pekka joutui myös valitsemaan kahden auktoriteetin, venäläistä koulua edustavan ankaran viulunsoiton opettajan ja vapaata kasvatusta kannattavan boheemin isän välillä. – Kuuntele Soivassa arkistossa Jukka-Pekka Saraste
Sulkeutunut, tuima, ärähtelevä. Vihainen kapellimestari, joka saattoi lähteä kahville kesken harjoituksen ja jättää orkesterin, jos se ei osannut stemmojaan. Jukka-Pekka Sarasteesta on sanottu myös, että hän tuo musiikkiin tuikeutta ja jylhyyttä.
– Tuikeuden allekirjoitan, ja myös uppiniskaisuuden ja rämäpäisyyden, jotta saadaan se yhteys musiikkiin, kapellimestari on kuitannut.
Saraste on itse sitä mieltä, että vanhemmiten hänestä on tullut hiukan kärsivällisempi, hiukan:
– Huvittavaa, että Suomessa puhutaan jungnerilaisesta rakkaudella johtamisesta. Ei se niin ole! Ihmiset tarvitsevat sitä, että joku on tosissaan ja tarvittaessa laittaa ne seinää vasten. Näiden konsulttien ja helvetin pehmojen johtosäännöt eivät toimi lainkaan. Kun saa otteen, jolloin porukka tajuaa, että nyt voi jotain syntyä yhdessä jotain suurta, niin voi tulla vaikka minkälaista perkelettä. Se on vain merkki, että ollaan tosissaan.
Sarasteen viittaus Yleisradion vuosien 2005-2010 toimitusjohtajaan Mikael Jungneriin liittyy kapellimestarin omaan taustaan. Jungner on kertonut, kuinka hänen äitinsä innostui vapaasta kasvatuksesta ja kuinka hänet kasvatettiin Summerhill-oppien mukaan. Myös Sarasteen isä, äidinkielen opettaja Kauko Saraste tutustui 1960-luvulla Summerhill-koulun perustajan A.S. Neill’in ajatuksiin ja ryhtyi vapaan kasvatuksen kannattajaksi.
Boheemi ja radikaali isä oli sotavanki
Jukka-Pekka Saraste syntyi Heinolassa 22. huhtikuuta 1956. Opettaja Kauko Sarasteen ja puolisonsa Leenamarjatan perheeseen kuului kolme poikaa, Jukka-Pekka, Petri ja Tuomas.
Kauko Saraste oli kotoisin Pohjois-Suomesta, seudulta, jossa lestadiolainen herätysliike vaikutti vahvasti ihmisten elämään. Tultuaan opiskelemaan Helsingin yliopistoon suomen kieltä hän irrottautui lestadiolaisuudesta.
Aluksi Sarasteet asuivat joitakin vuosia Oulussa, mutta eivät viihtyneet ja muuttivat Lahteen, kun Jukka-Pekka oli 5-vuotias.
Lahdessa Kauko Saraste harrasti kirjallisuutta ja kuvataidetta ja seurusteli taiteilijapiireissä.
– Isä oli rauhaton sielu ja innostui myös jonkinlaisesta eurovasemmistolaisuudesta. Hän kannatti Kekkosta, inhosi konservatiivisuutta, luki Sartrea ja sai Launeen yhteiskoulun opettajainhuoneessa uudistajan roolin.
Kauko Sarasteen radikaaliin ystäväpiiriin kuuluivat muun muassa kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmi, miehensä taidemaalari Jorma Kardén ja kuvanveistäjä Mauno Hartman.
– Isä oli epäkäytännöllinen humanisti kaupan ja hyötyajattelun keskellä, hänessä oli vallattomia, boheemeja piirteitä, hän kantoi sotavankeuden muistojen raskasta taakkaa, hän halusi olla jotakin muuta kuin oli, Saraste on muistellut isäänsä.
Kauko Saraste ei kertonut elinaikanaan sotavankeudestaan, mutta isän hautajaisyönä Jukka-Pekka sai luettavakseen kymmenen liuskan kuvauksen vankeusajasta.
– Täysin ei käynyt ilmi, mitä oli tapahtunut, mutta joka tapauksessa hänen kokemuksissaan oli ollut paljon järkyttävällä tavalla nöyryyttävää.
Ukille musiikki oli kaikki kaikessa
Sarasteilla äiti soitti pianoa, ja pianoa ryhtyi soittamaan pian myös pieni Jukka-Pekka. Improvisoinnista pianon ääressä tuli pojalle suorastaan intohimo.
– Meillä kotona suhtauduttiin musiikkiin myönteisesti. Äidin isä, kanttori ja kirkkourkuri Väinö Ruoranen Petäjävedeltä oli lapsenomaisen innostuva ja eläytyvä musiikkimies, jolle musiikki oli kaikki kaikessa.
Väinö-ukki riemuitsi, kun Jukka-Pekalla havaittiin absoluuttinen sävelkorva.
Tornion kanttorina Väinö oli tullut aikanaan vaikuttaneeksi viulutaiteilija Heimo Haiton kohtaloon. Kuultuaan 9-vuotiaan Heimon soittoa hän oli kehottanut veturinkuljettaja Aaro Haittoa viemään poikansa esittäytymään Viipurin musiikkiopistoon Boris Sirpolle. Väinö oli todennut isä-Haitolle:
– Anna pojan mennä Viipuriin!
Ensimmäinen viuluopettaja oli Heimo Haitto
Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteella on yhä piironginlaatikossaan Lahdessa toimineen Viipurin Musiikkiopiston opintokirja vuodelta 1961. Hän aloitti opistossa piano-oppilaana.
Kun Musiikkiopiston johtaja Felix Krohn kuoli vuonna 1963, tuli opiston perustaja, 70-vuotias Boris Sirpo Yhdysvalloista, Oregonin Portlandista vierailulle Lahteen. Sirpon entinen kasvatti ja oppilas, viulutaiteilija Heimo Haitto oli tulossa Amerikasta opettajaksi opistoon, ja Sirpo tuli Lahteen muun muassa järjestämään Haitolle viuluoppilaita.
Kuusivuotias Jukka-Pekka kutsuttiin Musiikkiopiston kansliaan. Boris Sirpo tutki hetken pojan käsiä ja totesi, että Heimolle pitää antaa oppilaiksi myös vasta-alkajia. Niin viulu tuli vähän kuin sattumalta Jukka-Pekka Sarasteen elämään.
Syksyllä 1963 hän aloitti viulutunnit Heimo Haiton johdolla. Kun Jukka-Pekka tuli viuluineen opistolle, hän kuuli jo kaukaa, kuinka Haitto harjoitteli opiston kolmannessa kerroksessa.
– Muistan hyvin, miten hän soitti sitä viuluaan. Haitto oli Suomen oloissa aivan käsittämätön lahjakkuus. Toista sellaista viulistilahjakkuutta ei Suomesta ole tullutkaan.
Opettajana Haitto oli lyhytjännitteinen. Hän oli sitä mieltä, ettei Jukka-Pekan olisi kannattanut ryhtyä soittamaan viulua ja ihmetteli, miksei tämä vaan soittanut pianoa, kun oli edennyt siinä pitkälle, improvisoi ja sävelsi. Jukka-Pekka ei itse myöskään innostunut viulusta.
– Viulunsoitto oli minulle tervanjuontia ja inhosin tuottamaani kitinää. Usein opetus keskeytyi siihen, että Haitto antoi minulle 50 penniä ja sanoi: ”Mee sie ostamaa jäätelöä ihtelleis!”
Heimo Haitto viihtyi Lahdessa vain runsaat puoli vuotta.
Tyrannimainen Naum Levin
Haiton jälkeen Jukka-Pekka keskittyi pariksi vuodeksi pianonsoittoon, mutta jatkoi kuitenkin myös viuluopintoja Sakari Sunnan johdolla. Sunna puolestaan oli Viipurin Musiikkiopiston legendaarisen opettajan Tatjana von Rippaksen oppilas.
Vuonna 1966 viulunsoiton opettajaksi tuli Helsingin kaupunginorkesterista juuri eläkkeelle jäänyt konserttimestari Naum Levin. Myös hän edusti Sirpon ja von Rippaksen tavoin venäläistä viulukoulua, jonka tunnetuin edustaja oli Pietarin keisarillisen konservatorion viulunsoiton professori, unkarinjuutalainen Leopold Auer.
Ja myös Naum Levinillä oli yhteydet Viipuriin. Viipuri oli hänen kotikaupunkinsa, ja hän oli opiskellut viulunsoittoa pikkupoikana yksityisesti nuoren Boris Sirobin (myöh. Sirpo) johdolla.
– Levin oli Viipurin juutalaisia, toisen jalkansa sodassa menettänyt, vaativa ja tiukka auktoriteetti, jonka opetus Lahdessa oli perusteellista ja käskevää, joskus suorastaan tyrannimaista, Saraste on muistellut opettajaansa.
Niin 9-vuotiaasta Jukka-Pekasta tuli tunneilla tupakkaa tupruttelevan Naum Levinin oppilas yli kymmeneksi vuodeksi.
– Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ruveta todella harjoittelemaan. Moni seikka oli ajateltava uudestaan.
Levin oli äärimmäisen sitkeä, peräänantamaton opettaja, joka myös läpsi oppilaitaan.
– Kaikkien näiden opettajien, Sirpon, Rippaksen ja Levinin metodit olivat jotain sellaisia, ettei niistä edes pysty puhumaan. Nykyään ihmiset eivät voi kerta kaikkiaan ymmärtää, millaista se oli, Saraste on kertonut.
Vaikka Jukka-Pekka oli nuorin, hän joutui välillä terapoimaan vanhempia oppilaita:
– Kaikki eivät kestäneet hänen intensiteettiään ja vimmaansa. Muistan isokokoisen murrosikäisen poikaoppilaan, joka pyörtyi siinä myllytyksessä. No ei se mitään, puujalka natisten Levin nosti hänet pöydälle toipumaan, ja sitten jatkettiin!
Viululuokan seinällä oli valokuvia kapellimestareista, jotka olivat vierailleet johtamassa Helsingin kaupunginorkesteria. Sieltä Barbirollit ja Beechamit katselivat Levinin oppilaita.
– Levin oli minulle ehdottomuudessaan paradoksaalinen esikuva. Vihasin kyllä ahertamista ja harjoittelun rääkkiä, vihasin hänen jyrkkiä mielipiteitään, mutta samalla ihailin häntä niin, että kävin läpi viuluopintojen kovan ponnistuksen. Se oli kompromissitonta työntekoa.
Isä puuttuu asioihin
Sarasteilla kauhisteltiin Levinin kovia otteita, ja lopulta isä sai tarpeekseen:
– Nyt riittää, pois sieltä!
Kauko Saraste oli sitä mieltä, että musiikkiopiston uusi johtaja Aarre Hemming oli hänen pojalleen sopivampi opettaja kuin Levin. Kun Levin kuuli asiasta, hän vaati päästä käymään Sarasteilla.
– Kuulin jo rappukäytävästä hänen kolisevat askeleensa, kun hän kiipesi kolmanteen kerrokseen. Jotenkin se pani kunnioittamaan hänen peräänantamattomuuttaan.
Korva kiinni ovessa Jukka-Pekka kuunteli isän ja viulunsoiton opettajan kohtaamista.
– Isä, vapaan kasvatuksen apostoli, haukkui Levinin ja sanoi, ettei tuollaisilla konsteilla nykyään enää opeteta.
Levin kuunteli ja ehdotti sitten, että isä antaisi pojan itse päättää. Jukka-Pekka kutsuttiin huoneeseen ja Levin kysyi:
– Tuut sie miulle?
Jukka-Pekka nyökkäsi, jolloin Levin lisäsi kiireesti:
– Ja mie en muutu tippakaan!
Jukka-Pekan viuluopinnot jatkuivat Naum Levinin johdolla tarkkaan ohjelmoidun päivärytmin mukaan. Viipurin Musiikkiopistossa opiskeltiin vanhaan venäläiseen tyyliin, perusteellisesti ja innokkaasti Boris Sirpon perinteitä kunnioittaen. Vapaata kasvatusta kannattava isä katseli touhua ristiriitaisin tuntein:
– Minä väittelin häntä vastaan. Sellaisen Levin oli minusta kasvattanut. Lopulta oli kysymys siitä, kumman tahtoa minä noudatan. Oma ehdottomuuteni valitsi Levinin ehdottomuuden pikemmin kuin Summerhillin opetukset.
Tahdonvoima ja itsekuri
Opettaja-oppilas-suhde oli niin tiivis, että Jukka-Pekka vietti kesälomatkin Levinin huvilalla Lohjansaaressa:
– Olin siellä monta viikkoa yksin rääkättävänä. Joka aamu aloitin ennen kuin Levin heräsi. Sitten soitettiin skaalat ja etydit. Pari tuntia opiskeltiin yhdessä, loppuaika oli vapaata.
Lohjansaaren yksityisen musiikkileiri esti Jukka-Pekkaa osallistumasta muille nuorison musiikkileireille ja tutustumasta oman ikäluokkansa soittamiseen intohimoisesti suhtautuviin nuoriin. Heihin hän tutustui vasta paljon myöhemmin, kun ylioppilaaksi tultuaan siirtyi jatkamaan musiikkiopintojaan Sibelius-Akatemiaan.
– Jotenkin alitajuisesti aloin ymmärtää, miten itsensä rääkkäämisestä voi nauttia. Ajattelin, että Levinin kanssa pärjää, jos kehittää itsestään yhtä peräänantamattoman kuin hän. Olin oppinut arvostamaan tahdonvoimaa ja itsekuria. Piti taistella vastaan, ja Levinin autoritaarisuus tarjosi hyvän vastuksen. Muusikoksi kasvamisen prosessi vaatii vahvan taustavoiman.
Myös nuorisokulttuuri ja rockmusiikki jäivät Sarasteelle etäisiksi.
– Teini-ikäisenä yritin tosissani ymmärtää nuorisomusiikkia, mutta se ei kerta kaikkiaan sopinut minulle. Siinä ympäristössä oli pakko puolustautua.
Sukkapuikko vaihtuu tahtipuikoksi
Jo ennen koulunkäynnin alkua Jukka-Pekka oli ryhtynyt istumaan Lahden kaupunginorkesterin konserteissa. Kotona hän kuunteli äänilevyjä ja heilutti äidin sukkapuikkoa musiikin tahdissa.
Musiikkiopiston johtaja Aarre Hemming antoi Jukka-Pekan kokeilla oppilasorkesterin johtamista.
– Hän kehitti musiikillista ajatteluani ja innosti musiikilliseen ilmaisuun, näitä asioitahan ei Levinin koulutuksessa paljon korostettu. Juuri hän vaistosi piilevän ambitioni ryhtyä kapellimestariksi.
Hemming pani hänet myös opiskelemaan teoreettisia aineita, jotka kuuluvat kapellimestariopintoihin.
– Hemming antoi minulle tahtipuikon ja näytti, miten orkesterista houkutellaan esiin musiikilliset karakteerit. Huomasin, että pystyn saamaan soittajat mukaan tahdonvoimallani. Orkesteri alkoi jo silloin tuntua omalta soittimeltani.
Jukka-Pekka oli 12-vuotias, kun hän päätti tulla kapellimestariksi. Siitä lähtien viulu oli hänelle vain väline, jonka avulla pääsi orkesteriin - ja samalla pieneen tienaamisen makuun.
Erilainen nuori
Koulussa kaverit eivät ymmärtäneet Jukka-Pekan viulunsoittoa.
– Viulukoteloa kantavaa pienikokoista poikaa ei paljon arvostettu urheiluhullussa kaveripiirissä.
Jukka-Pekasta tuli määrätietoinen yksinkulkija, joka taisteli omien taipumustensa puolesta.
– Lyseossa minusta tuli kapinallinen, joka haastoi kaverit väittelyihin ja nautti tuntiessaan olevansa voitolla. Kielsin koulun arvot kiihkeästi, enkä antanut periksi. Niinpä valitsin lukiokseni iltakoulun: opiskelin päivisin musiikkia ja kävin iltaisin luokatonta lukiota. Turha jäi pois, painotukset olivat oikeat, eivätkä opiskelijat siellä naureskelleet soittamistani.
Saraste oli 15-vuotias, kun hän pääsi Lahden kaupunginorkesterin viulistiksi.
– Olisin 16-vuotiaana saanut toisen konserttimestarin paikan. Soittajiston ammattiyhdistysmies sanoi, että vaadit sitten heti kaikki ikälisät. Sellaiseen ei suostuttu, joten jatkoin keikkahommia.
Lahti jää taakse – edessä uusi maailma ja uudet ystävät
Jukka-Pekka oli 19-vuotias, kun hän pääsi ylioppilaaksi. Silloin hänestä tuntui, että oli aika päästä pois Lahdesta. Hän kertoi päätöksestään Naum Levinille:
– Tein sen melko ehdottomasti ja suorin sanoin, ilmoitin lähteväni Helsinkiin, jättäväni viulun opiskelun hänen johdollaan ja olevani kiitollinen 11 vuoden opetuksesta. Selitin, että haluan laajentaa perspektiiviäni. Hän nikotteli ja taisi tulla kyynelkin silmänurkkaan. Sitten menimme kahville – siitä hetkestä hän hyväksyi minut kaverikseen.
Syksyllä Saraste pakkasi Volvo Amazoninsa täyteen tavaraa ja ajoi Helsinkiin. Siellä hänelle avautui uusi maailma.
Sibelius-Akatemiassa hänen viulunsoiton opettajakseen tuli professori Anja Ignatius, joka oli Levinin täydellinen vastakohta:
– Sydämellinen, ystävällinen ja ohjeissaan hienovarainen.
Levinin 70-vuotissyntymäpäivillä syyskuussa 1977 Saraste tutustui Jorma Panulaan.
Pääsy Panulan kapellimestariluokalle oli käännekohta Sarasteen tiellä kapellimestariksi. Kapellimestariluokalla hän tutustui kurssikaveriinsa, käyrätorvensoittaja Esa-Pekka Saloseen. Salonen puolestaan tutustutti hänet ystäviinsä, säveltäjiksi opiskeleviin Kaija Saariahoon ja Magnus Lindbergiin.
Mutta se on jo toinen tarina.
Musiikin syntymäpäiväkalenterin kuvittaja Lassi Rajamaa on Sibelius-Akatemian rehtori emeritus ja Rondo-lehden kuvakolumnisti.
Lähteet & linkit
Kotisivut: Jukka-Pekka Saraste.
Jukka-Pekka Saraste. Yle Elävä arkisto 26.3.2014.
Lehtonen, Tiina-Maija: Muukalainen viuluniekka kotoutuu kaupunkiin – Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 osa 2/26. Yle klassinen 7.11.2019.
Sirén, Vesa: Jukka-Pekan pitkän tie. Suomalaiset kapellimestarit Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin. Otava. Keuruu 2010.
Tarkka, Pekka & Saraste, Jukka-Pekka: Kapellimestari. Siltala. Jyväskylä 2009.
Wikipedia: Jukka-Pekka Saraste.
Katso & kuuntele
Shostakovitsh, Dmitri: Sinfonia nro 14 Op. 135 & Tshaikovski, Pjotr: Sinfonia nro 6 h-molli "Pateettinen" Op. 74. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Jukka-Pekka Saraste, sol. Elena Pankratova, sopraano & Mikhail Petrenko, basso. Musiikkitalo 13.3.2020.
Bruckner, Anton: Sinfonia nro 3 d-molli. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Jukka-Pekka Saraste. Musiikkitalo 29.11.2017.
Mahler, Gustav: Sinfonia nro 3 d-molli. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Jukka-Pekka Saraste, sol. Anna Larsson, mezzosopraano & Cantores Minores & Musiikkitalon kuoro. Musiikkitalo 3.10. 2018.
van Beethoven, Ludwig: Pianokonsertto nro 3 C-molli Op. 37. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Jukka-Pekka Saraste, sol. Olli Mustonen, piano. Finlandia-talo 22.10.2000.
van Beethoven, Ludwig: Pianokonsertto nro 4 G-duuri Op. 58 . Suomalainen Kamariorkesteri, joht. Jukka-Pekka Saraste, sol. Olli Mustonen, piano. Finlandia-talo 29.10.2000.
