Laila Tarpila
Yle
Kapellimestareiden reissumieheksi kutsuttu Tauno Hannikainen ehti johtaa orkestereita 26 maassa. Jyväskyläläiseen Hannikaisen musiikkiperheeseen syntynyt Tauno oli alkujaan sellisti ja pianisti. Amerikan-vuosinaan hän otti Yhdysvaltain kansalaisuuden, mutta viimeiset vuotensa hän toimi Helsingissä. – Kuuntele Soivassa arkistossa Tauno Hannikainen
Kun Helsingin kaupunginorkesteriin etsittiin 1950-luvun alussa uutta kapellimestaria, sellainen löytyi Amerikasta: Tauno Hannikainen. Yli kymmenen vuotta Yhdysvalloissa vaikuttanut Hannikainen palasi viimeisiksi elinvuosikseen Suomeen ja uudisti Helsingin kaupunginorkesteria johtajavuosinaan 1951–1963.
Vanhemmat povasivat Taunolle kirkollista uraa
Tauno Hannikainen (26. helmikuuta 1896 Jyväskylä – 12. lokakuuta 1968 Helsinki) syntyi musikaaliseen Hannikaisen perheeseen. Isä P. J. Hannikainen toimi Jyväskylän seminaarin musiikin lehtorina, oli säveltäjä sekä Ylioppilaskunnan laulajien, mieskuoro Sirkkojen ja Jyväskylän amatööriorkesterin perustaja. Pekka Juhani Hannikainen oli myös innokas viulisti ja runoilija.
Äiti Alli o.s. Nikander oli laulunopettaja ja kuoronjohtaja.
Tauno Hannikainen oli sisarussarjan neljäs lapsi Laurin, Toinin ja Ilmarin jälkeen. Perheen ainoa tytär Toini kuoli 3-vuotiaana tulirokkoon. Taunon jälkeen syntyivät vielä pikkuveljet Arvo ja Väinö.
Taunon veljistä Ilmari Hannikaisesta tuli pianisti, Arvo Hannikaisesta viulisti ja Väinö Hannikaisesta säveltäjä ja harpisti.
Tauno oli luonteeltaan vakava. Lapsena hän kulki sunnuntaisin yksin kirkkoon koraalikirja kainalossa, asettui omalle vakiopaikalleen ja veisasi kuuluvalla äänellä.
Vanhemmat uskoivat Taunon ryhtyvän papiksi, sillä jo pikkupoikana hän kuunteli papin saarnat niin tarkasti, että saattoi referoida ne kirkonmenojen jälkeen vanhemmilleen. Vaihtoehtoisesti Taunolle povattiin kirkollista uraa urkurina, sillä Tauno osoittautui jo kouluiässä taitavaksi urkuriksi.
Isä Pekka Hannikainen toivoi kaikista pojista muusikoita, ja kaikkien – lukuunottamatta Arvoa, joka ei aivan pienenä osoittanut lahjakkuutta eikä kiinnostusta musiikkia kohtaan, vaan alkoi soittaa vasta 12–13-vuotiaana – musiikkikasvatus alkoi 4–5-vuotiaana.
Hannikaiset viettivät hiukan boheemia elämää, jossa jokainen käytti aikaa omien tarpeidensa mukaan. Lauantai-ilta oli kuitenkin pyhitetty kotiorkesterin konserteille. Kuuntelijoina oli useita ystäväperheitä, kuten seminaarijohtaja Kosti (Konstantin) Raitio, jonka pojista tuli sittemmin muusikoita, Eino Raitiosta viulisti ja kapellimestari ja Väinö Raitiosta säveltäjä.
Ylioppilaaksi Tauno Hannikainen pääsi Jyväskylässä 1914.
Vuodet Helsingissä
Helsingin Musiikkiopistossa Tauno Hannikainen opiskeli kolme vuotta sellonsoittoa ja pääaineen lisäksi pianoa ja urkuja. Hänellä oli kova halu opiskella, ja päivät täyttivät musiikin lisäksi opinnoista yliopistossa, missä häntä kiinnostivat musiikkitiede, estetiikka, taidehistoria ja kielet.
Vaikka Taunon pääinstrumentti oli sello, pääinstrumentin valinta ei ollut helppo. Hän soitti pitkään molempia, ja osin senkin takia opiskeluvuodet olivat kiireisiä. Harva se ilta Tauno Hannikainen nähtiin soittamassa milloin elokuvateattereissa tai ravintoloissa joko selloa tai pianoa.
Ensimmäinen työpaikka sellistinä oli elokuvateatteri Eldorado. Palkkaa sai viisi markkaa, mikä riitti päivän ruoka-annoksiin. Seuraavana vuonna teatteri Scalassa Taunon kanssa orkesterissa soitti viulua veli Arvo Hannikainen.
Kahden liian kiireisen vuoden jälkeen Tauno lopetti yliopisto-opinnot ja jatkoi vain Musiikkiopistossa. Musiikkiopistovuosien jälkeen edessä oli asevelvollisuuden suorittaminen, minkä Tauno suoritti soittaen muun muassa trumpettia.
Veljiensä pianisti Ilmarin ja Arvon kanssa Tauno Hannikainen perusti kuuluisaksi tulleen Trio Hannikaisen vuonna 1919. Samana vuonna trio esiintyi Kööpenhaminan Pohjoismaisilla musiikkijuhlilla, tuli kuuluisaksi ja konsertoi monet kerrat kotimaassa ja ulkomailla.
Tauno Hannikainen piti ensikonsertin sellistinä Helsingissä 1920.
Käsivaiva haittasi sellistin uraa
Ensikonsertin jälkeen Tauno lähti jatko-opintoihin Pariisiin vuonna 1921. Hän oli 25-vuotias ja toinen hänen Pariisin sello-opettajistaan oli kuuluisa Pablo Casals.
Tauno piti Casalsia suurenmoisena opettajana, mutta kirjeissä kotiin hän valitteli usein vammaa, joka vaikutti käsivarteen ja hartiaan.
Kun Suomalaisen Oopperan kapellimestari Oskar Merikanto alkoi saada huolestuttavia sairauskohtauksia, harjoittajan ja johtajan tehtäviin tarvittiin apua. Paikan vuonna 1921 sai nuori Tauno Hannikainen, joka oli jo ensimmäisen kerran orkesterin edessä seistessään tuntenut olevansa kotonaan.
Parin vuoden kuluttua – ja hankittuaan oppia kapellimestarin ammattiin – Tauno sai lisää kapellimestarin töitä, kun hänen vastuulleen annettiin isän ystävän Robert Kajanuksen suojeluksessa Helsingin kaupunginorkesterin kansankonserttien sarja kaudella 1923–24.
Ensimmäinen pitkä kapellimestaripesti löytyi Turusta
Kun Hannikaisen oopperatyöt päättyivät Suomalainen Oopperan talousvaikeuksiin, edessä oli uuden työpaikan löytäminen. Sellainen löytyi vasta perustetusta Turun kaupunginorkesterista 1927.
Tauno Hannikainen puursi Turussa pienellä palkalla yli kymmenen vuotta, aina talvisodan kynnykselle asti, jolloin hänelle avautui yllättävä mahdollisuus lähteä Yhdysvaltoihin.
Vuodet Amerikassa
Jo 1937 Tauno Hannikainen oli käynyt esiintymässä Yhdysvalloissa amerikansuomalaisille ja oli onnistunut solmimaan hyödyllisiä suhteita.
Seuraavana vuonna hän johti suomalaisten siirtolaisten Pohjois-Amerikkaan saapumisen 300-vuotisjuhlallisuuksissa Finlandian ja sai itsensä Sergei Koussevitskyn kutsusta – joka oli venäläissyntyinen, Bostonin sinfoniaorkesterin pitkäaikainen kapellimestari – johtaa Sibeliuksen toisen sinfonian Bostonin sinfoniaorkesterin konsertissa.
Arviot ylittivät tavanomaiset kohteliaisuudet ja Hannikaisen menestys noteerattiin myös Suomessa.
Talvisodan syttyessä marraskuun viimeisenä päivänä 1939 Tauno Hannikainen oli valmistautumassa Helsingin kaupunginorkesterin konserttiin. Konsertti peruuntui, ja Hannikainen joutui miettimään pitäisikö hänen peruuttaa jo sovittu konserttimatka Yhdysvaltoihin.
Hannikainen päätti lähteä, ja joutui myöhemmin moneen kertaan selittämään ratkaisuaan. Sen mukaan hän lähti matkaan virallisen tahon pyynnöstä, koska Suomen asemasta oli hyvä pitää ääntä Yhdysvalloissa.
Talvisodassa amerikkalaisten sympatiat olivat Suomen puolella, ja Hannikainen varmasti hyötyi tilanteesta. Jatkosodassa asetelma muuttui Suomen Saksan-suhteiden vuoksi, ja myös Hannikainen tunsi sen nahoissaan, mutta nyt Bostonin sinfoniaorkesteri antoi hänen johtaa sen vierailukonsertissa New Yorkin Carnegie Hallissa, klassisen musiikin mekassa.
Koussevitsky johti konsertin alkuosan, piti puheen ja puolusti Suomea sen sotatilanteessa ja kertoi, että Suomessa oli paitsi lahjakkaita kapellimestareista, myös suuria säveltäjiä. Koussevitskyn henkilökohtaiset sympatiat olivat Suomessa erityisesti Sibeliuksen vuoksi, olihan Koussevitsky yksi Sibeliuksen musiikin tärkeimmistä esitaistelijoista Yhdysvalloissa.
Tauno Hannikainen menestyi ja aluksi hänen palkkionsa maksettiin Hoover-komitealle Suomen hyväksi. Hannikaisen tarkoitus oli viipyä Amerikassa kolme kuukautta, mutta kun talvisota päättyi, hän ei palannutkaan vaan jatkoi konsertointia Suomen avustamiseksi.
Lopulta Tauno Hannikainen viipyi Yhdysvalloissa perheineen yli kymmenen vuotta, mutta hänen uransa ei ollut helppo. Kilpailu maineesta ja työpaikoista oli kovaa.
Viimeinen pisara oli Hannikaista nuoremman ja kokemattomamman tshekkiläisen Rafael Kubelikin nimittäminen Chicagon sinfoniaorkesterin kapellimestariksi, vaikka Hannikainen oli menestynyt ja johtanut orkesteria assistant conductor -nimikkeellä vuodesta 1947 ja kaudella 1949–1950 ylennetyllä nimikkeellä associate conductor.
– Olisin jäänyt, jos Toscanini, Furtwängler tai Walter olisi valittu, Tauno Hannikainen kertoo kelanauhalla, jonka Hannikais-sukuun kuuluva kapellimestari Tuomas Hannikainen – aiemmin Ollila – pelasti jätesäkistä Jyväskylän konservatorion rehtorin autotallista vuonna 2000.
Amerikkalaistyylinen esiintyminen ärsytti Suomessa
Vuonna 1951 Tauno Hannikainen otti vastaan Helsingin kaupunginorkesterin kapellimestarin toimen, mihin hänet valittiin nyt toisen kerran. Suomeen paluun yhteydessä hän oli käynyt neuvotteluja myös Radio-orkesterin kanssa.
Hannikainen oli omaksunut amerikkalaiseen elämänmenoon kuuluvan tyylin, missä omaa menestystä ei peitelty. Hän johti ulkoa ja esiintyi frakin lisäksi valkoisessa puvussa. Hän julkaisi myös kirjan, johon oli koonnut kiittäviä lehtiarvioita Yhdysvalloissa johtamistaan konserteista.
– Tauno Hannikainen tuli Yhdysvalloista ja sanoi Radio-orkesterille, että hän tuli nyt näyttämään miten siellä rapakon takana johdetaan. Hän teki heti aika leuhkan vaikutelman, mutta johti kyllä siihen aikaan moitteettomasti, on Radio-orkesterissa soittanut, sittemmin Helsingin kaupunginorkesterin konserttimestarina 25 vuotta toiminut Pekka Kari todennut.
Helsingin kaupunginorkesterin uudistaja
Hannikaisen pyrkimyksenä oli Helsingin kaupunginorkesterin saattaminen kansainväliselle tasolle. Hän pani alulle uuden kehitysvaiheen, minkä jälkeen musiikillisen provinsialismin aika oli lopullisesti ohi.
Helsingissä paineet kotimaista ohjelmistoa kohtaan olivat kovat 1950-luvulla.
Hannikainen lähti toteuttamaan ohjelmiston uudistamista, ja kun alussa hänen ohjelmistovalintojaan kritisoitiin ankarasti, hänen viimeisellä kaudellaan syksyllä 1962 lehdissä kerrottiin ylpeinä orkesterin soittaman ohjelmiston kotimaisuusasteen olevan 45%, kun se esimerkiksi Oslossa oli 32% ja Tukholmassa vain 21%.
Lopussa tuli ammatillinen väsähdys
Ulkoa johtaminen kostautui iän myötä ja näkyi siinä, ettei Hannikainen ollut kovin halukas opettelemaan uutta ohjelmistoa. Hän pitäytyi mieluummin jo osaamissaan teoksissa. Kerrotaan, että loppuaikoinaan hän myös löi väärin konserteissa.
Uran loppupuolella sydänsairaus, mutta myös alkoholi haittasivat työntekoa. Viimeisellä vierailulla Radion sinfoniaorkesterin edessä 1967 Hannikainen johti yhden tahdin vielä sen jälkeen kun teos oli päättynyt ja oli pudota korokkeelta.
Reissaava maestro
Uransa päätyttyä Tauno Hannikainen saattoi kertoa johtaneensa 65 maassa.
– Rasittavinta on olla aloillaan, hän totesi haastattelussa Japanin-vierailunsa yhteydessä vuonna 1964.
Japanissa Hannikaisesta pidettiin. Japan Times ja Shankei Shimbum ylistivät hänen Sibelius-tulkintojaan. Hänen todettiin karttavan pinnallisia efektejä, ja hänen todettiin olevan perusvireeltään romantikko ilman järkeilevää saksalaisuutta tai raskasta, aistillista slaavilaisuutta.
Tauno Hannikainen toimi kapellimestarina Helsingissä 1965 järjestetyssä ensimmäisessä Kansainvälisessä Jean Sibelius -viulukilpailussa. Hän oli ehtinyt toimia jo useiden kansainvälisten musiikkikilpailujen tuomaristossa.
Tauno Hannikainen eli Hannikaisen veljessarjasta pisimpään. Hän oli 72-vuotias kuollessaan vuonna 1968 ja on ainoa klassisen musiikin kapellimestari, joka on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan Taiteilijakukkulalle. Toinen Taiteilijakukkulan kapellimestareista on parhaiten iskelmistään tunnettu George de Godzinsky.
Vuonna 1934 Tauno Hannikainen avioitui tulisen laulajattaren Arvida Eerolan, o.s. Niskasen kanssa, joka oli esiintynyt Suomalaisen oopperan lisäksi myös Pietarin Mariinski-teatterissa.
Avioituessaan Tauno Hannikainen ryhtyi isäpuoleksi Arvidan 2-vuotiaalle Ylermi-pojalle. Tauno ja Arvida Hannikainen eivät saaneet omia lapsia.
Lue Hannikaisen musiikkiperheen äidin, laulunopettaja ja kuoronjohtaja Alli Hannikaisen elämästä.
Lue Tauno Hannikaisen veljen, säveltäjä ja harpisti Väinö Hannikaisen elämästä.
Lue Tauno Hannikaisen kälyn, operettitähti Mary Hannikaisen elämästä.
Musiikin syntymäpäiväkalenterin kuvittaja Lassi Rajamaa on Sibelius-Akatemian rehtori emeritus ja Rondo-lehden kuvakolumnisti.
Lähteet ja linkit
Aaltoila, Heikki: Tauno Hannikainen kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja (toim. Maire Pulkkinen). Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Marvia, Einari – Vainio, Matti: Helsingin kaupungiorkesteri 1882–1982. WSOY. Juva 1993.
Ranta, Sulho: Tauno Hannikainen kirjassa Sävelten taitureita. Esittäviä taiteilijoita kahden ja puolen vuosisadan ajalta. (toim. Sulho Ranta).
Sirén, Vesa: Suomalaiset kapellimestarit Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin. Otava. Keuruu 2010.
Teronen, Arto & Vuolle, Jouko: Taiteilijakukkulalla – suomalaisia taiteen tekijöitä. Kirjapaja. 2012.
Vainio, Matti: P.J. Hannikainen. Säveltäjä, runoilija, suomalaisuusmies. Minerva. Jyväskylä 2005.
