Laila Tarpila
Yle
Väinö Hannikainen soitti nuorena pianoa ja isoveljien perintöä noudattaen koulun rukouksissa myös urkuja. Joskus Väinö joutui oikeaksi urkuriksi Jyväskylän kirkkoon, mutta hänestä tuli lopulta harpisti ja säveltäjä, joka toimi Helsingin kaupunginorkesterin sooloharpistina yli 30 vuotta.
Kun Väinö Hannikainen syntyi Jyväskylässä 12. tammikuuta 1900, perheeseen oli saatu jo neljä poikaa ja yksi tyttö. Esikoinen Lauri – veljessarjan ainoa, josta ei tullut muusikkoa vaikka soittikin alttoviulua – oli Väinön syntyessä 11-vuotias.
Muut isoveljet olivat Ilmari, josta tuli pianisti ja joka oli Väinön syntyessä 8-vuotias, 4-vuotias Tauno, josta tuli sellisti ja kapellimestari ja Arvo, viulisti, joka oli kolmen ikäinen. Perheen Toini-tytär oli kuollut pienenä tulirokkoon.
Äiti niputti veljessarjan kolmeen osaan ja kutsui Lauria ja Ilmaria isoiksi pojiksi, Tauno ja Arvo olivat pienet pojat ja viimeinen oli vain Väinö – tai Reppatiitus kuten lempinimi perhepiirissä kuului.
Hannikaiset olivat Jyväskylän musiikkiperhe
Väinö Hannikaisen vanhempien ammattien vuoksi kotona soi koko ajan musiikki. Perheen isä P. J. Hannikainen – säveltäjä ja Ylioppilaskunnan laulajien, mieskuoro Sirkkojen sekä Jyväskylän amatööriorkesterin perustaja – toimi Jyväskylän seminaarin musiikin lehtorina, ja jätti laulusävellyksillään jälkensä lukuisiin kansakoulusukupolviin, sekä opettajiin että oppilaisiin. Pekka Juhani Hannikainen oli myös innokas viulisti ja runoilija.
Väinö Hannikaisen äiti Alli o.s. Nikander oli laulunopettaja ja kuoronjohtaja.
Kotona pidettiin vanhempien johtamien kuorojen harjoituksia, äiti esitti laulumusiikkia ja vanhempien merkkipäivinä kuultiin serenadiesityksiä. Vanhemmat veivät poikia konsertteihin ja Hannikaisten kotona vierailivat ja majoittuivat monet Jyväskylässä esiintyneet koti- ja ulkomaiset taiteilijat.
Kun Pekka-isä ja vanhemmat veljet soittivat kamarimusiikkia eri kokoonpanoissa, Väinölle jäi kuuntelijan rooli. Joskus kun soitanta kesti aamutunneille asti, Väinö ehti nukahtaa salin sohvalle.
Huilu oli pianon lisäksi Väinölle tuttu soitin kouluvuosilta. Ensin hänestä piti tulla huilisti ja erityisesti piccolon soittaja Jyväskylän orkesteriin. Toinen suunnitelma oli ryhtyä urkuriksi, sillä aloitettuaan musiikkiopinnot Helsingissä, hän pääsi Oskar Merikannon oppilaaksi ja innostui uruista. Mutta sitten tuli harppu.
Väinö oli jo Jyväskylässä ihaillut Aino Kajanuksen harpunsoittoa, kun tämä oli käynyt konsertoimassa kaupungissa.
Aino Kajanuksesta tulikin lyhyeksi aikaa Väinö Hannikaisen harppuopettaja, mutta kun Helsingin musiikkiopistoon perustettiin 1920 Ainon sisaren Lilly Kajanus-Blennerin harppuluokka, Väinö vaihtoi opettajaa.
Samaan aikaan harppuopintojen kanssa Väinö Hannikainen alkoi kirjoittaa sävellyksiä uudelle soittimelleen.
Väinön sävelsuoni oli pulpunnut pikkupojasta lähtien. Ensimmäiseen sävellykseen liittyi arpi otsassa, joka oli hankittu kelkkamäessä. Kun tikit ommellut lääkäri istui Hannikaisten salissa pelaamassa isän kanssa shakkia, 5-vuotias Väinö kilkutti pianolla kappaletta, jonka isä kirjoitti muistiin.
Pienenä syntyi myös Kivilän marssi, joka oli 9-vuotiaan Väinön tunnelmapala viululle, sellolle ja pianolle. Se oli omistettu veljesten perheen kesäpaikkaan Aavarantaan rakentamalle linnalle. Aavaranta sijaitsi Päijänteen rannalla Tehinniemessä ja oli P. J. Hannikaisen perheelleen 1907 rakentama kesänviettopaikka.
Köyhä opiskelija kuljetti harppua vanhoilla hiilikärryillä pitkin Berliinin katuja
Neljän Helsingin-opintovuoden jälkeen Väinö Hannikainen jatkoi harppuopintoja Berliinissä 1921–1923. Hän sai valmennusta orkesterisoitossa, esiintyi solistina ja soitti tilapäisesti myös oopperassa. Harppuopintojen rinnalla Hannikainen jatkoi Berliinissä soitinnusopintoja.
Silloin kun viulistiveli Arvo opiskeli samaan aikaan Berliinissä, veljekset kävivät laihan kukkaron uhallakin kuuntelemassa suurten kuuluisuuksien, viulistien Carl Fleschin, Joseph Szigetin ja Cecilia Hansenin tai pianistien Wilhelm Kempffin ja Walter Giesekingin konsertteja.
Soittokeikat kohensivat jonkin verran Väinön rahatilannetta, mutta koska esiintymispalkkiot eivät olleet järin suuret, Väinö joutui kuljettamaan suurta soitintaan itse. Hän työnsi harppua hiilikauppiaalta lainaksi saaduissa vanhoissa, lenkkaavissa ja hiilipölystä mustuneissa käsikärryissä.
Juhlallisesti frakkiin pukeutuneena hän työnteli harppua pitkin Berliinin katuja ja antoi liikenteessä vaaditut valomerkit taskulampulla.
Kerran kun Arvo-veli oli mukana, keikkalaisella oli paljon hauskempaa. Esiintymisen jälkeen veljekset pysähtyivät silloin tällöin mukavan ja kodikkaan näköisen oluttuvan kohdalla. Vuorotellen toinen pistäytyi sisään ja toinen vahti harppua ja kärryjä.
Yli 30-vuotinen ura Helsingin kaupunginorkesterin sooloharpistina
Ulkomaisten opintojen päätyttyä vuonna 1923 Väinö Hannikaisesta tuli Helsingin kaupunginorkesterin sooloharpisti. Hän viihtyi toimessa yli 30 vuotta aina vuoteen 1957 asti, jolloin joutui eroamaan sairauden vuoksi.
Samana vuonna Väinön aloittaessa pitkän uransa kaupunginorkesterissa, viulistiveli Arvo aloitti sen konserttimestarina. Myöhemmin vielä Tauno-veli täydensi Hannikais-veljesten sarjaa Helsingin kaupunginorkesterissa toimien sen ylikapellimestarina 1951–1963.
Sävellystuotanto
Väinö Hannikaisen sävellystuotantoon kuuluu muun muassa kamariooppera Aino, baletti Onnen linna ja sinfoninen runoelma Tuhlaajapoika, opiskeluvuosina syntynyt harppusonaatti sekä ensimmäinen suomalainen harppukonsertto vuodelta 1922.
Väinö Hannikainen: Konserttikappale harpulle ja orkesterille op.7. Esittäjinä harpisti Reija Bister ja Hannu Bisterin johtama Radion sinfoniaorkesteri. Kulttuuritalo 1991.
Hannikainen palkittiin useissa sävellyskilpailuissa. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös näytelmä- ja elokuvamusiikkia sekä suuri määrä kantaatteja ja yksinlauluja. Hän piti sävellyskonsertin Helsingissä 1938 ja sai director musices -arvonimen 1952.
Soittajaurallaan Väinö Hannikainen toimi myös vapaana kanteletaiteilijana. Kuuntele äänite vuodelta 1956.
Väinö Hannikaisen omaa harpunsoittoa on tallella vain ajan hampaan syömässä Säästöpankin mainoselokuvassa vuodelta 1953. Elävä arkisto: Kansa säästäväiseksi pisara kerrallaan
Väinö Hannikainen kuoli sairaskohtaukseen 7. elokuuta 1960 rakkaassa kesäpaikassa Aavarannassa Kuhmoisissa. Vielä kaksi tuntia ennen kuolemaansa 60-vuotias Hannikainen rakensi järven rantaan turvallisen kahluupaikan pienelle tyttärentyttärelleen. Väinö Hannikaisen puoliso oli Brita Margareta o.s. Veltheim ja heillä oli kaksi lasta.
Lauri-veljen kohtalo
Hannikaisten veljessarjan vanhin Lauri oli ainoa, josta ei soittoharrastuksesta huolimatta tullut muusikkoa vaan toimittaja, kirjailija ja lähetystöneuvos. Hän toimi muun muassa Suomen rauhanvaltuuskunnan Karjalan ja Petsamon kysymysten asiantuntijana Pariisissa.
Lauri Hannikainen kuoli traagisesti syksyllä 1921 osallistuessaan retkikunnan sihteerinä Suomen ja Venäjän välisen rajalinjan määrittämiseen. Petsamossa Hannikainen lähti pelastamaan Iso-Huutojärven jäihin vajonnutta suomalaista kolttaopasta, mutta hukkui itse.
Lauri Hannikaisen kautta Hannikaisten musiikkisuku kuitenkin jatkui. Hänen lapsenlapsestaan, suurlähettiläs Heikki Hannikaisen tyttärestä Ann-Elise Hannikaisesta (1946–2012) tuli säveltäjä.
Lue Väinö Hannikaisen kälyn, Väinön kanssa samana päivänä syntyneen operettitähti Mary Hannikaisen elämästä hänen syntymäpäivänään 12. tammikuuta.
Musiikin syntymäpäiväkalenterin kuvittaja Lassi Rajamaa on Sibelius-Akatemian rehtori emeritus ja Rondo-lehden kuvakolumnisti.
Lähteet ja linkit
Hannikainen, Väinö & Malisto, Kyllikki: Väinö Hannikainen kirjassa Suomen säveltäjiä osa II (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1966.
Marvia, Einari & Vainio, Matti: Helsingin kaupunginorkesteri 1882–1982. WSOY. Juva 1993.
Vainio, Matti: P.J. Hannikainen. Säveltäjä, runoilija, suomalaisuusmies. Minerva. Jyväskylä 2005.
Lappalainen, Seija: P.J. Hannikainen (1854–1924). Kansallisbiografia 22.4.1998 (päivitetty 20.7.2016).
Virtanen, Markus: Kuka on Ann-Elise Hannikainen?
Wikipedia Lauri Hannikainen
