Anja Ignatius oli 4-vuotias, kun hänen äidilleen valkeni, että tytär oli musikaalisesti poikkeuksellisen lahjakas. Sen jälkeen tamperelainen insinöörinrouva teki kaikkensa tyttären kansainvälisen viulutaiteilijan uran eteen - yhtä poikkeusta lukuunottamatta. – Kuuntele Soivassa arkistossa Anja Ignatius
Pikkutyttö istuu tuolilla nuotti edessään. Kun äiti kutsuu tyttöä, tämä harmistuu:
– Miksi keskeytit minut juuri kaikkein kauneimmassa kohdassa? Enhän nyt voi tulla minnekään!
Äidille on täysi yllätys, että hänen 4-vuotiaansa osaa lukea nuotteja ja kuulee musiikkia sisäisesti. Nuotti Anjan sylissä on Chopinin cis-molli-valssi.
Tuntui hullunkuriselta, että tuollainen vauva rupeaisi soittamaan
Anja Ignatius syntyi 2. heinäkuuta 1911 insinööri Bengt Ignatiuksen ja puolisonsa Elvi os. Laguksen toisena lapsena. Perhe asui Tampereella, missä isä työskenteli Tampereen kutomateollisuus Oy:n teknisenä johtajana. Anjan jälkeen perheeseen syntyi vielä viisi lasta.
Esikoinen, Anjaa kolme vuotta vanhempi Lassi, aloitti viulunsoiton 6-vuotiaana. Pikkusisko kuunteli veljen harjoittelua tarkasti ja seurasi mukana viulutunneille Vesterlindin sedän luo. Anja oli 5-vuotias, kun hän peri veljensä 1/8-viulun ja aloitti viulutunnit syksyllä 1916.
Ruotsalainen Axel E. Vesterlind ei osannut suomea, mutta äiti oli mukana tunneilla, tulkkasi ja piti päiväkirjaa:
– Kun tulimme ensi kerran sinne opettajan luo tunnille, kantoi hän ensin sinua sylissään. Hänestä tuntui niin hullunkuriselta, että tuollainen vauva rupeaisi soittamaan. Ensimmäiset kolme tuntia olivatkin vähän rasittavia, kun eivät pikku kädet olleet tottuneet olemaan sellaisessa asennossa niin kauan. Hyvin usein piti levätä ja sinua rupesi kyllästyttämään.
– Mutta merkkipäivä oli 3. lokakuuta. Silloin sait näet ensi kertaa alkaa painaa sormilla viulun kieliä ja sekö vasta oli sinusta hauskaa! Siitä tunnista lähtien ei tarvinnut sinulle sanoa, että tulepas harjoittelemaan viululäksyä, kyllä olit innostunut itse.
– Huristen on sitten eteenpäin menty ja ilonkyyneleet ovat toisenkin kerran kimmeltäneet sen vanhan sedän silmissä. Ei koskaan sano hän itsellään olleen niin innostunutta, niin pikkuista, niin lahjakasta oppilasta.
Äiti löytää Tampereen Willensaunasta italialaisen virtuoosin
Syksyllä 1917 Anja jäi ilman opettajaa, kun Vesterlind pakeni Suomen poliittisia levottomuuksia kotiinsa Ruotsiin.
Sisarusten uusi viulunsoitonopettaja oli kapellimestari Ilmari Weneskoski, jonka johdolla seuraavat kolme vuotta kuluivat ”viulua roikottaen”. Kun Anja esiintyi ensi kerran julkisesti 8-vuotiaana, pantiin merkille toisaalta oppilaan lahjakkuus, toisaalta opettajan puutteet.
Äiti löysi lapsille paremman opettajan kahvila Willensaunasta.
– Siellä soitti italialainen Gennaro Romano. Hän oli tämmöinen kahvilasoittaja, mutta ilmeisesti hyvin hyvä ja ilmeinen virtuoosi, hänellä oli repertuaarissa kaikenlaisia suurempiakin teoksia, Anja Ignatius on muistellut myöhemmin.
– Äiti, joka oli tavattoman impulsiivinen ihminen, aivan semmoinen tuli ja leimaus, sanoi, että tuon eteen Anja ja Lassi pannaan soittamaan.
Gennaro Romanon oppilaat eivät lorvailleet.
– Oli pakko tehdä töitä, hän oli hyvin vaativainen, ja monesti oli itku silmässä.
Myös äiti vahti harjoittelua.
– Olisi ollut hauskaa leikkiä pihalla, mutta täytyi harjoitella. Ei siitä olisi mitään tullut ilman äitiä. Isä ei puuttunut harjoitteluun ollenkaan. Se oli äiti, joka hoiti näitä asioita. Isä oli tavattoman musiikkirakas, mutta hän ei olisi jaksanut niin kuin äiti jaksoi. Ah, minä muistan, meillä oli joskus suorastaan tappeluja!
Romano antoi sisaruksille läksyksi ylivaikeita kappaleita, eikä osannut selittää, miten tekniset vaikeudet olisi voitettu. Vuonna 1922 Lassi Ignatius piti 14-vuotiaana ensikonsertin Helsingissä, mutta luopui sitten viulistin urasta.
Ei tiedä äiti ihanampaa kuin nähdä pienen Aijunsa kasvavan suureksi viuluniekaksi
Äidin päiväkirjassa toiveet kohdistuivat nyt 11-vuotiaaseen Anjaan, joka oli juuri vaihtanut kokoviuluun:
– Soitto on käynyt elämäntehtäväksesi enemmän ja enemmän. Siitä saamme kiittää herra Romanoa. Olet muuttunut nyt kerrassa viulutytöksi.
– Ei tietäisi äiti enää sen ihanampaa uraa sinulle kuin saada sen pienen Aijunsa kerran nähdä kasvavan suureksi, mainehikkaaksi viuluniekaksi ja hyväksi ihmiseksi.
Opetettuaan Anjaa neljä vuotta Gennaro Romano sanoi äidille, että tytön oli päästävä opiskelemaan ulkomaille, mieluiten Pariisiin, missä oli maailman parhaat viulunsoitonopettajat.
Anja opiskeli kesän 1924 äidin kanssa ranskaa ja harjoitteli koesoittoon.
En tiedä mitä hän sanoi, mutta äiti säteili
Syyskuussa 13-vuotias lettipää matkusti ensimmäisen kerran elämässään ulkomaille, Pariisiin. Runsaslukuinen joukko sukulaisia seisoi vilkuttamassa satamassa, kun höyrylaiva irtautui laiturista Helsingissä.
– Äiti minut sinne vei, ja hän siellä sitten alkoi pyydystellä opettajia.
Äidin onnistui järjestää Anjalle koesoitto Pariisin konservatorion kuuluisalle viulunsoiton professorille Edouard Nadaud’lle.
– Ilmeisesti hän sitten piti minua lahjakkaana. Minä en vielä osannut ranskaa enkä tiedä, mitä hän sanoi, mutta äiti säteili. Kaikesta päättäen hän oli sitten tykännyt ja hän otti minut oppilaakseen.
Anja aloitti yksityisesti Nadaud’lla päämääränään pyrkiä myöhemmin konservatorion valmistavalle luokalle. Äiti järjesteli tyttären asioita Pariisissa viisi viikkoa.
– Mutta sitten oli pakko jättää jäähyväiset. Se oli kamalaa ensiksi. Mutta sinne jäi sukulaisia. Siellä oli Wilho Sjöström rouvineen silloin – hän oli vanhempieni serkku – ja lisäksi äitini sisarpuoli, joka työskenteli Suomen konsulaatissa. Oli minulla näin tällaista henkistä tukea, kun oli maanmiehiä.
Vastakohta hienosteleville pariisilaistytöille
Laulajatar Tuomi Elmgren muistaa Anjan Pariisista:
– Pension Vecque'n käytävissä juoksenteli siihen aikaan myös Sjöströmin pieni n. 14-vuotias sukulaistyttönen Anja Ignatius, suomalaisen kansakoulutytön näköisenä ja jalat vielä vähän lapsenomaisen tanakasti pullottavina. Hänen esiliinansa ja jäykän suora tukkansa muodostivat hyvin huomattavan, virkistävän vastakohdan pariisilaistyttöjen hienosteleville otteille.
Mutta Anjan harjoittelu häiritsi pensionaatti Vecque'n muita asukkaita, ja hän joutui etsimään toisen majapaikan. Uudessa täysihoitolassa vuokraemäntä kitsasteli ruoan kanssa. Kasvava tyttö nousi pöydästä nälkäisenä, suuntasi kahviloihin ja herkkukauppoihin ja täytti mahansa kermaleivoksillla, appelsiineilla, banaaneilla ja suklaamakeisilla.
Päiväkirjassaan 25. marraskuuta 1924 Anja valitti pakahduttavaa ikävää:
– Kahtena iltana olen maannut suullani sängyssä ja itkenyt. Ei mitään sellaista helpottavaa itkua, jonka jälkeen kaikki näyttää valoisalta. Maailma on niin paha, paha!
– Ja kuitenkin minä rakastan sitä ja elämää ja kaikkia ihmisiä. Ehkä minä tässä ikävässä saan soittooni sitä lämpöä, jota siitä sanotaan puuttuvan. Niin vain on, että soittaessani olen onnellisin, silloin on niin suloista olla.
Väreet kävivät pitkin selkäpiitäni
Pariisissa Anja kuuli ensimmäisen kerran elämässään sinfoniaorkesteria:
– Olen Brahmsin lumoissa! Kuulin viime keskiviikkona hänen toisen sinfoniansa, eikä mikään vedä vertoja sille, väreet kävivät pitkin selkäpiitäni, tärisin kiireestä kantapäähän kuunnellessani sitä. Seuraavana päivänä menin ja ostin kaikkien neljän sinfonian partituurit – ja nyt istun ja muodostan toista sinfoniaa kvartetiksi, jotta voisimme kesällä soittaa sen kotona.
Italialaisen viulutaiteilijan Erica Morinin konsertti horjutti Anjan itseluottamusta:
– Mikä tekniikka, mikä fantastinen tekniikka! Ja mikä menestys konsertilla! Mikä rymy salissa! Yleisö oli hulluna.
– Oikeastaan minun ei pitäisi mennä tuollaisiin tilaisuuksiin, sillä seuraavana päivänä olen aina sellaisen huutavan epätoivon vallassa. Nytkin. Mitä minusta tulee, minusta vaivaisesta kitkuttajasta? Enhän minä mitään osaa, en mitään.
– Tuollaisten konserttien jälkeen käyn aina hirveitä sisäisiä taisteluja. Raivoan. Tartun viuluuni ja soitan, soitan niin kauan kuin jaksan. Ja oi, ihme! Soittoni kuuluu jo paremmalta. Minusta tulee, minusta täytyy tulla!
15-vuotias Anja nauttii esiintymisestä
Syksyllä 1925 Anja pääsi Pariisin konservatorion valmistavalle luokalle, aloitti opinnot hyväntahtoisen Emile Loiseau’n johdolla, mutta jatkoi samalla yksityisesti Nadaud’lla päämääränä ensikonsertti Helsingissä.
Aino Ackté, Pariisissa asuva perhetuttu järjesti Anjan sivistyneen tiedemiehen lesken, madame Cottenet’n pensionaattiin. Anja oli kuin perheenjäsen. Madame piti hänestä hyvää huolta, opetti ranskalaista tapakulttuuria, kieltä, kirjallisuutta ja historiaa.
Äiti seurasi Tampereelta käsin tarkasti tyttären opiskelua hänelle lähetetystä harjoituskirjasta, johon Nadaud merkitsi uudet kappaleet.
Syyskuun 16. päivänä 1926 oli Anjan ensikonsertti Helsingin yliopiston juhlasalissa Leo Funtekin toimiessa pianistina. Kuulijat suorastaan ällistyivät, Anjan teknisiä valmiuksia ja kypsyyttä kiitettiin. Ensikonserttia seurasi kotimaan kiertue, jolloin 15-vuotias taituri valloitti yleisönsä.
– Kun tiesi, ettei mitään ihmeellistä vielä odoteta, oli soittaminen hirmuisen hauskaa. Silloin minä vielä nautin esiintymisestä.
Sibeliuksen konsertto sopii Anjan temperamenttiin
Palattuaan Pariisiin Anja sai käydä ensimmäisen kerran käsiksi Sibeliuksen viulukonserttoon – konserttoon, jonka solistina hän tulisi esiintymään yli sata kertaa.
– Olen harjoitellut tänään Sibeliuksen konserttia. Se on täynnä vaikeuksia. Mutta minun täytyy oppia se. Ihana tuo Sibeliuksen konsertti! Minun täytyy oppia se täydellisesti. Se sopii aivan minun temperamenttiini.
Mitä minusta nyt tulee?
Helmikuussa 1928 Anjan elämässä tapahtui dramaattinen muutos:
– Vanha, rakas Nadaud on kuollut! Mitä minusta nyt tulee? Minusta tuntuu, ettei täällä kukaan muu osaa opettaa!
Kun äiti kuuli suru-uutisen, hän päätti, että Pariisi sai nyt jäädä. Äiti oli kuullut Tampereella nuorta espanjalaista viulutaiteilijaa, Yvonne Canalea.
– Äitini oli niin ihastunut taiteilijoihin, että usein pyysi hän heitä meille asumaan, ja niin tämä Yvonne Canalekin oli yöpynyt meillä. Hän oli ollut Otakar Ševčíkin oppilaana ja ylisti tämän pilviin. Äiti sitten ajatteli kuullessaan Nadaud’n kuolemasta, että juu, nyt Anja Pishekiin.
Harjoittelua seitsemän tuntia päivässä
Pääsiäislomalla äiti haki Anjan Pariisista ja vei Tšekkoslovakiaan Pishekiin, böömiläiseen pikkukaupunkiin, jonne iäkäs Ševčík oli asettunut asumaan.
– Hän lupasikin ottaa minut oppilaakseen. Hän vaikutti innostuneelta ja sai minulle sillä tavalla vähän tuulta siipien alle.
Pariisin konservatorion lukukauden päätyttyä Anja ei tullutkaan kesälomalle Suomeen, vaan matkusti suoraan Pishekiin.
– Ja siellä alkoi todellinen työ. Ševčík vaati, että jokaisen oppilaan oli soitettava ainakin seitsemän tuntia päivässä. Minä soitin parina päivänä peräti 11 tuntia.
Otakar Ševčík oli tunnettu maestro, jolla oli erinomaisia oppilaita, mm. Viipurin musiikkiopiston johtaja Boris Sirpo oli opiskellut hänen johdollaan. Ševčík oli kehittänyt järjestelmän, jossa teknisiä valmiuksia hiottiin äärimmäisen yksityiskohtaisesti.
– Mutta harjoittelua ei kyllä jaksanut kauan, sitä ei tietenkään kestä tuommoista. Korkeintaan kolme, neljä kuukautta ja sitten tuli kyllästyminen. Oli aikoja, jolloin minä en olisi tahtonut nähdäkään viulua.
– Mutta jollakin tavalla saatiin aikaan parannus. Minulla oli jotenkin vasen käsi ollut epävarma ja sen Ševčík sitten todellakin osasi panna kohdalleen.
– Sitten oli vähän kummallista, kun hän on julkaissut niin paljon jousikäden harjoitusvihkoja, että hän ei puuttunut jousikäteeni ollenkaan. Minä tiedän kuitenkin, ettei se ollut kunnossa, siinä oli jotain mätää. Ja varmaan siitä riippui, että minä hieman pahoinpitelin viulua, minä pyysin viululta väärällä tavalla.
Syksyllä 1928 Anja esiintyi ensimmäisen kerran sinfoniaorkesterin solistina. Helsingin kaupunginorkesteria johti Nikolai van der Pals ja teos oli Tshaikovskin viulukonsertto. Tämän jälkeen solistitehtäviä järjestyi lisää sekä kotimaassa että ulkomailla.
Anja tulee oikeaan paikkaan
Vaikka opiskelu Ševčíkin johdolla oli vienyt Anjaa teknisesti eteenpäin, soitosta puuttui vielä jotain – ja äiti suunnitteli tyttären seuraavaa siirtoa.
Kun Anjan kesän 1929 lopussa oli määrä palata Pishekiin, sattui onnettomuus, hän mursi jalkansa. Anjan toipuessa äiti luki sanomalehdestä uutisen; Tukholman filharmonikkoja oli tulossa johtamaan yksi aikakauden merkittävimmistä kapellimestareista, Bruno Walter.
– Ja äiti tuumasta toimeen; Walterille soittamaan ja kysymään neuvoa. Ja sinne Tukholmaan mentiin sitten lokakuussa. Meillä oli ollut joku sellainen suunnitelma, että minä pyrkisin Adolf Buschille, mutta Bruno Walter sanoi: ei Busch vaan Flesch. Ja hän kirjoitti suosituskirjeen.
Äiti vinkkasi oitis uutisen Aamulehdelle, joka otsikoi: ”Anja Ignatius soittanut Tukholmassa Bruno Walterille ja Armas Järnefeltille”.
– Sitten melkein välittömästi minä suuntasin Berliiniin ja menin Fleschille ja huomasin heti, että nyt minä olin tullut oikeaan paikkaan.
Vielä piti Anjan hoitaa kiusallinen tehtävä:
– Ševčíkille oli ilmoitettava, enkä oikein muista, millä tavalla se motivoitiin. Sanoin vain jotakin semmoista siinä kirjeessäni, että minä haluan mennä opiskelemaan Berliiniin Fleschille ja kiinnittää huomiota oikeaan käteeni. Ševčík pahastui aivan hirvittävästi. Sieltä tuli todella semmoinen… tulikivenkatkuinen kirje. Mutta en minä sen koomin Ševčíkiä enää tavannut.
Paljon turhaa työtä
Kun Anja lokakuussa 1929 jatkoi opintojaan Berliinissä Carl Fleschin yksityisoppilaana, vanhemmat hankkivat hänelle soittimeksi arvoviulun, Gaglianon. Unkarilaissyntyisen Fleschin mainetta huippuopettajana levittivät sellaiset oppilaat kuin Ida Haendel, Ginette Neveu, Henryk Szeryng ja Max Rostal.
– Flesch toivoi, että hänen opetustaan seurattaisiin, ja minä olin hyvin usein siellä kuunteluoppilaana muitten tunneilla. Tällöin jouduin toteamaan, että jotkut hänen luokseen vastatulleet joutuivat aivan samanlaisen käsittelyn kohteeksi kuin minä. Ensimmäinen tunti oli tämmöinen: siinä kiinnitettiin huomiota epäkohtiin, annettiin neuvoja. Sitten viikon kuluttua oli seuraava tunti, jolloin kehuttiin, että ai, mainiota, että te olette aivan erinomaisesti omaksunut nämä uudet neuvot. Kolmas tunti oli semmoinen, että kaikki vedettiin alas. Hyvänen aika, kuinka tämä on mahdollista, ettei tuo mene tämän paremmin...
– Yritettiin riisua kaikki mahdolliset luulot, ettei vain rupea kuvittelemaan olevansa jotakin. Siinä hän todella onnistui.
Fleschin johdolla tähdättiin esitykseen ja tulkintaan. Maestro kiinnitti huomiota myös Anjan jousikäteen, roikkuvaa kyynärpäätä ryhdyttiin nostamaan. Viulutaiteilija harmitteli vuosikymmeniä myöhemmin:
– Voi, voi sentään. Jos olisin päässyt 13-vuotiaana samaan kouluun, niin olisi jäänyt paljon turhaa työtä tekemättä. Flesch vasta ryhtyi selittämään niitä syitä, miksi jokin asia ei mene kohdalleen. Siinä oli semmoinen mies, joka vasta opetti minut ajattelemaan omilla aivoillani.
Äiti yllättää
Kesällä 1930 veneretkellä Saimaalla 19-vuotias Anja solmi salakihlat itseään 21 vuotta vanhemman ylimetsänhoitaja Veikko Laguksen kanssa. Sulhanen oli isän ja äidin serkku, edellisenä vuonna leskeksi jäänyt neljän lapsen isä.
Seuraavana jouluna Anjan lomaillessa Suomessa äiti yllätti. Äiti, joka oli pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti rakentanut tyttären kansainvälistä viulutaiteilijan uraa päättikin, että Anja menisi keväällä naimisiin. Anja itse olisi halunnut päättää naimisiinmenostaan myöhemmin, mutta äidillä oli kiire. Veikko oli mieluinen vävykandidaatti, ja Anjan konserttikalenterista löytyi vapaa päivä vihkimistä varten.
Berliinissä Flesch odotti Anjaa joululomalta viimeistelemään edessä olevan konserttikiertueen ohjelmaa.
– Minä muistan aina sen kohtauksen, kun kerroin hänelle, että minä menen naimisiin. Hän suuttui niin silmittömästi, että minä todella pelästyin. Minä luulin että nyt… nyt lyödään. Hän pauhasi minulle, että jaa, jaa, semmoista se on, niin ne kaikki tekee. Että jollain tavalla hukkaan heitettyä työtä, kun menee naimisiin.
Vaimo, äiti ja kansainvälinen viulutaiteilija
Anja Ignatius ja Veikko Lagus vihittiin avioliittoon Anjan vanhempien kotona Tampereella 5. huhtikuuta 1931. Aviomiehen työstä johtuen perhe asui ensin pari vuotta Imatran Vuoksenniskalla ja sitten vuoteen 1950 Raumalla, kun Veikosta tuli Rauma Wood –yhtiön paikallisjohtaja.
Veikon neljän lapsen lisäksi perhe kasvoi Anjan ja Veikon neljällä yhteisellä lapsella.
Anja Ignatius teki viulutaiteilijan uraa Raumalta käsin. 1930-luvulla hän oli ensimmäisiä suomalaisia instrumentalisteja, jotka loivat kansainvälisen uran. Joulukuussa 1938 hän esiintyi mm. Sergei Koussewitzkyn johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin solistina. Teoksena oli Anjan ”tavaramerkki”, Sibeliuksen viulukonsertto.
Aviomiehen jäätyä eläkkeelle 1951 perhe muutti Helsinkiin. Vuonna 1955 Anja Ignatius valittiin Sibelius-Akatemian viulunsoiton professoriksi, mistä tehtävästä hän jäi eläkkeelle 1978.
Anja Ignatius kuoli 10. huhtikuuta 1995.
Musiikin syntymäpäiväkalenterin kuvittaja Lassi Rajamaa on Sibelius-Akatemian rehtori emeritus ja Rondo-lehden kuvakolumnisti.
Lähteet ja linkit
Anja Ignatius solistina Olympiakonsertissa. Artikkeli ja audio. Yle Elävä arkisto 8.9.2006.
Karttunen, Antero: Anja Ignatius. Sibeliuksen tulkitsija. WSOY. Helsinki 2004.
Karttunen, Antero: Ignatius, Anja (1911-1995). Kansallisbiografia 13.10.2004.
Ristolainen, Ritva: Viulutytön lapsuus- ja opintovuosia. Artikkeli teoksessa Tyttöjen kirja. Oy Suomen kirja. 1945.
Wikipedia: Anja Ignatius.
Katso ja kuuntele
Sibelius, Jean: Viulukonsertto d-molli. Radio-orkesteri, joht. Nils-Eric Fougstedt, sol. Anja Ignatius, viulu. Helsingin olympialaisten päätöskonsertti Helsingin yliopiston juhlasalissa 2.8.1952.
