Toimittajalta: sukellus spraymaalihuurujen syvään päähän
Ihmisyyden ytimessä on tarve paitsi jonkinnäköiseen yhteisöllisyyteen, myös kaipuu itsensä toteuttamiseen ja itsensä näkyväksi tekemiseen yksilölle ominaisella tavalla.
Tämä on ehkä ajatuksena itsestäänselvyys, mutta se konkretisoitui minulle vasta kun seurasin kolmea keski-ikäistyvää graffitimaalaria audiodokumenttiani Luvatonta typografiaa varten.
Dokumentissa avataan kolmen eri henkilön suhdetta maalaamiseen ja oikeastaan elämään ylipäätään.
Olen usein itse kokenut huonommuutta siitä, etten ole koskaan onnistunut löytämään mitään selkeää elämänpolkua, tai pysyvää intohimon kohdetta, tai kokenut edes kuuluvani yhtään mihinkään, vaikka monissa ympyröissä on tullut pyörittyä.
Yhteys toisiin ihmisiin auttaa kuitenkin hahmottamaan myös itseä.
Dokumentin päähenkilöiden kautta hahmotin esimerkiksi sen, että jonkin yksittäisen asian tai mielenkiinnon kohteen perusteella ei voi tehdä kovin tarkkoja oletuksia ihmisestä, hänen taustastaan tai ajatusmaailmastaan.
Se, että henkilö tekee laittomia graffiteja ei oikeastaan kerro hänestä ihmisenä vielä mitään.
Usein sanotaan, että tietyt vaiheet kuuluvat tiettyyn ikään. On aika kokeilla ja oppia, aika haastaa, laajentaa reviiriään tai heittäytyä virran vietäväksi…
Yksi dokumentin päähenkilöistä kertoi minulle miten hänellä oli aikoinaan tapana kiivetä kännissä katoille maalaamaan. Kertoessaan miltä se tuntui hän lisäsi vielä, että saman tunnetilan voi saavuttaa kai jotenkin muutenkin kuin kiipeämällä ulkotikkaita kahdeksanteen kerrokseen ympäripäissään, mutta onhan se elettyä elämää siinä missä joku juoksukilpailun voittaminen, ison kalan saaminen tai vaikka benji-hyppy.
Tähän ajatukseen ja tunnetilaan oli helppo samaistua, vaikka en juoksukilpailua ole koskaan voittanutkaan, muistaakseni.
Meillä kaikilla on kai tarve tulla nähdyksi, tehdä jotain konkreettista, jättää maailmaan jälki itsestämme, jopa röyhkeä sellainen. Tämä ajatus ei oikeastaan ole millään lailla edes ikäsidonnainen.
Kysymykseen siitä onko mitään merkitystä sillä mihin jälkensä nykyään jättää, eräs päähenkilöistä vastasi minulle haluavansa vain tehdä mahdollisimman hienoja piissejä. Tämäkin ajatus on helppo ymmärtää. Se onko esimerkiksi jonkun melumuurin pinta nyt juuri tällä hetkellä luvallinen vai luvaton ei ole oikeastaan edes olennaista.
Tietynlainen elämäntapa tuo kuitenkin mukanaan omat haasteensa ja lieveilmiönsä, ja jossain vaiheessa realiteetit tulevat vastaan. “No ei mut hei c’moon, täs lähennellää kohta viittäkybää ni ei ihmekää et jengii kuolee…” kuten yksi graffitimaalareista minulle asian kuittasi sivutessamme kuoleman läsnäoloa.
Ja jos on maalannut jo 90-luvulla niin nollatoleranssin aika on vääjäämättä jättänyt myös omat jälkensä tietyn sukupolven tekijöihin. Mutta kuten eräs toinen päähenkilöistä totesi: “Ystäväpiiri mikä itsellä on, niin se on kaikkien niitten ulosmitattujen tuhansien arvoista, helposti.”
Tämä kommentti sai minut oikeastaan tuntemaan jopa jonkinlaista kateutta. Minäkin haluaisin sellaisen ystäväpiirin. Ja eihän ystävyyttä voi tosiaan rahassa edes mitata. Kokemuksia kyllä saa rahalla, tavaraa, tietynlaisen elintason, mutta ei ystäviä.
Mitä taas tulee maalauspaikkojen luvallisuuteen tai luvattomuuteen niin joutomaiden, alikulkutunneleiden, purkutalojen ja junavarikoiden viehätys tuskin on katoamassa minnekään.
Ai miksi? No, kolmas päähenkilöistä kiteytti asian näin: “Maalaaminen, graffaaminen... nimenomaan graffaaminen, se on omaehtoista. Sitä ei kukaan siis määritä mitä sä teet. Kukaan ei maksa sulle siitä, kukaan ei maksa sun maaleja.” Ja vaikka sitä tekisi taidelähtöisestikin, niin tämäntyyppisellä omaehtoisella tekemisellä, ilman kenenkään muun sääntöjä, on varmasti oma paikkansa myös tällä lupaseinien aikakaudella.
Tyhjä tila on tyhjä tila ja näkyvä paikka on mahdollisuus tulla esiin. Toki maalareillakin on omat sääntönsä, mutta ei mennä nyt siihen.
Luvatonta typografiaa on kuunneltavissa Yle Areenassa.
