Suomalaiseen suruun kuuluu ajatus yksin tehtävästä surutyöstä – putken päästä odotetaan ulos tehokasta ja surutonta ihmistä
Kun Mari, Veera ja Silja surivat kuolleita läheisiään, moni ympärillä toivoi arjen jatkuvan nopeasti. Suru on kuitenkin kulkenut mukana läpi elämän, eikä sitä tahdota kestää onnellisten maailmassa.
Aika parantaa, ne sanovat, kun eivät tiedä mitä muuta sanoa, mutta eivät sentään sano elämä jatkuu, niin kuin toiset. Mikään ei ole niin vaikeaa kuin lohduttaminen.
Näin kirjoittaa esikoiskirjailija ja Gutsy Go ry:n toiminnanjohtaja Veera Ikonen tuoreessa romaanissaan Pimeässä syttyy majakka. Kirjassa päähenkilö suree menettämäänsä lasta.
Vaikka kyseessä on fiktiivinen tarina, tuntee Veera lohduttamisen vaikeuden myös omakohtaisesti. Veeran poika Milo eli vain yhdeksän päivää. Vaikea sydänvika havaittiin poikkeuksellisesti vasta syntymän jälkeen.
Saman lyhyen ajanjakson sisällä Veera menetti myös kolme muuta läheistään. Suru tempaisi Veeran kauas toisista ihmisistä.
– Se on kuin maahan osuisi meteori ja itse sinkoutuisit toiselle planeetalle. Se tuntuu pahimmillaan jopa niin kaukaiselta, että elät toisessa todellisuudessa kuin muut ja katsot sieltä omalta kaukaiselta planeetaltasi, että tuolla nuo muut jatkavat ihan kuin ennenkin.
Kirjailija ja tutkija Silja Vuorikuru oli 8-vuotias, kun hänen Leena-äitinsä kuoli äkillisesti aivoverenvuotoon. Tilanne oli kaikille uusi ja yllättävä, ja lapsen suruun vastattiin pyrkimällä palauttamaan arki raiteilleen mahdollisimman nopeasti. Niinpä Silja lähti seuraavana aamuna kouluun.
– Se oli ilman muuta virhe. En ollut missään tapauksessa valmis, vaikka ymmärrän, että ihmiset lähelläni tarkoittivat hyvää. He ehkä ajattelivat, että saan muuta ajateltavaa ja pääsen sinne ikätovereitteni joukkoon, mutta kyllä minä olin sumussa ja kaaoksessa sen tuoreen, muutamien tuntien takaisen tiedon kanssa.
Myös Silja on käsitellyt surua tuoreessa romaanissaan. Kultalintu, mustasulka kuvaa 8-vuotiaana äitinsä menettäneen tytön elämänvaiheita lapsesta nuoruuteen.
Surulle on vähän tilaa
Suomalaisesta surusta väitellyt kouluttaja ja tietokirjailija Mari Pulkkinen tunnistaa Veeran ja Siljan kokemukset. Veeran tunne siitä, että putoaa maailmasta ja toiset vain jatkavat elämää tavalliseen tapaan, on hyvin tyypillinen kokemus sureville.
Myös Siljan kokemus lapsen surun vaikeasta kohtaamisesta kuulostaa tutulta. Lapsen suruun ei ole 1970 – 1990 -luvuilla osattu suhtautua kovin hyvin.
– Meillä on ollut sellainen ajatus, että lapset sopeutuvat ja unohtavat nopeasti. Että lapset vain surahtelevat, eli surevat hetken ja palaavat taas sitten tavalliseen elämään, jossa sitä surua ei ole, Mari toteaa.
Mari Pulkkinen toteaa, että nykykäsitystä leimaa ajatus surusta suoritettavana sankaritarinana, jossa täytyy päästä tavoitteeseen, toipua ja selviytyä – ja mieluiten nopeasti. Surua suoritetaan tiettyjä vaiheita tai portaita edeten päätepisteeseen, jossa surut sitten jätetään taakse.
Aika myös ihailee resilienttejä ja pärjääväisiä ihmisiä, jotka selviävät vaikeuksistaan nopeasti. Eletään ilon kautta ja positiivisella elämänasenteella.
– Sellaisilla ihmisillä, jotka elävät elämäänsä surun kautta ja jotka ovat kokeneet menetyksensä hyvin intensiivisesti ja voimakkaasti, on tässä ajassa aika vähän tilaa, Mari miettii.
Suru halutaan puhua pienemmäksi
Mari Pulkkinen tuntee surun paitsi tutkimustensa kautta, myös syvän henkilökohtaisesti. Kun Mari viimeisteli väitöskirjaansa suomalaisesta surusta, hän menetti vuoden aikana kaksi lastaan.
Taimi-vauvalla todettiin kuudennella raskauskuulla harvinainen pikkuaivojen epämuodostuma, ja Mari päätyi keskeyttämään raskauden. Saman vuoden lopussa Veikko-vauva kuoli yllättäen Marin kohtuun. Menetysten keskellä Mari huomasi omakohtaisesti saman, mistä oli jo tutkijana tietoinen.
– Jos lapsi kuolee kohtuun, pian synnytyksen jälkeen tai keskenmenossa, monet kokevat surunsa vähättelyä. Minuakin lohdutettiin viittaamalla siihen, ettei raskausviikkoja ollut onneksi enempää.
Veera Ikonen tunnistaa kömpelöt yritykset auttaa lapsensa menettänyttä kestämään surua. Lohdutusta haetaan esimerkiksi ajatuksesta, ettei vauva onneksi sentään ollut kuollessaan vanhempi.
– Kuka tahansa ymmärtää, ettei arvottamisessa ole mitään mieltä, mutta ihmiset yrittävät keksiä jotakin sanottavaa, jolla surun kammottavuutta saisi jotenkin vähemmän kammottavaksi. Ihminen yrittää siinä ehkä lopulta lohduttaa eniten itseään, Veera miettii.
Ihmiset yrittävät keksiä jotakin sanottavaa, jolla surun kammottavuutta saisi jotenkin vähemmän kammottavaksi.
Veera Ikonen
Myös Silja Vuorikuru kohtasi lapsena menetyksensä vähättelyä. Hänelle saatettiin esimerkiksi todeta, ettei hän ehkä vielä ihan ymmärrä äitinsä kuolemaa, tai että jollakulla toisella asiat voisivat olla vielä pahemmin, esimerkiksi molemmat vanhemmat voisivat kuolla.
– Minulle on ollut hyvin tärkeää vielä vuosienkin päästä kohdata myötätuntoa. Työkaverini kuuli jokin aika sitten minun menettäneen äitini lapsena. Hän sanoi spontaanisti ottavansa osaa. Se oli harvoja kertoja, kun joku on sanonut niin ja ymmärtänyt, että suru kulkee mukanani koko ajan ja menetys on ollut minulle suuri, Silja kertoo.
Mari toteaa, että surevan kohtaamisessa suurin ongelma on, että yritetään saada sureva suremaan vähemmän. Hän itse näkee toisenlaisen tavoitteen paljon mielekkäämpänä.
– Ehkä se, mitä voisin kutsua lohduksi, olisi jotakin sellaista, että ihmisellä olisi parempi elää menetyksensä ja surunsa kanssa, eikä niin että se suru olisi jollakin tavalla vähäisempää tai pienempää.
Surutyöläinen jätetään yksin
Suomalaiseen suremiseen kuuluu ajatus surutyöstä, jonka surua kohdannut ihminen tekee. Usein hänet jätetään suremaan yksin. Mari Pulkkinen miettii, että ajatukseen liittyy ääneen lausumaton toive siitä, että sureminen loppuisi jossain vaiheessa.
– Otetaan etäisyyttä ja jätetään ihmiset selviämään rauhassa, kunnes he ovat kykeneviä palaamaan takaisin tehokkaiden kansalaisten iloiseen joukkoon.
Veera Ikonen miettii, että suloinen selviytymistarina on sellainen tarina surusta, jonka ihmiset ovat valmiita ottamaan vastaan. Niitä näkee naistenlehdissä pastelliväreissä.
– Käynnistäkää tuulikoneet! Vaikeuksien kautta voittoon! Minä selvisin! Halutaan eheä tarina, joka päättyy hammashymyyn. Sen kohtaaminen on liikaa siinä pahimman jyystämisen vaiheessa, kun oma suru on rumaa ja rikkinäistä, ja ihminen on vihainen ja rosolla.
Halutaan eheä tarina, joka päättyy hammashymyyn.
Veera Ikonen
Veeran kokemus on, että surussa elävän kohtaa parhaiten toinen, joka on kokenut jotakin vastaavaa.
– Sellainen ihminen osaa olla toisen rinnalla, kun tämä on hauras. Hän ymmärtää myötätunnon olevan sitä, että minä voisin olla sinä tai sinä voisit olla minä.
Itse suuria suruja kohdannut ihminen ymmärtää senkin, ettei suru jalosta, eikä sen tarvitsekaan tehdä niin.
– Meillä on edelleen vahvana ajatus siitä, että suru ja kärsimys tekevät ihmisen vähän viisaammaksi ja paremmaksi, mutta on myös tärkeää muistaa, etteivät vaikeat tapahtumat muuta ihmistä vain yhteen suuntaan. Ei minustakaan tullut voimakasta supernaista, vaan hauras surunainen, Mari muistuttaa.
Kuinka pitkään on sopivaa surra?
Mari Pulkkinen vierastaa ajatusta surusta väliaikaisena häiriötilana, josta on syytä nopeasti ponnistaa takaisin suruttomaan elämään. Tutkijan mielestä surun kohtaamisessa on tapahtunut viime aikoina myös ei-toivottavaa kehitystä. Olemme alkaneet arvostamaan sellaista surua, joka ei koskaan ole kovin intensiivistä.
– Minua pelottaa ajatus maailmasta, jossa ei missään tilanteessa surtaisi kovin paljon. Kaikkein huonoiten ymmärrämme sellaista surua, joka on koko ajan voimakasta. Sellaista, jossa menetys koetaan vielä vuosikymmenten päästäkin voimakkaasti ja joka on keskeinen tekijä surijan minuudessa. Sellaiselle surulle on erityisen vähän sijaa tässä ajassa.
Sitä ihmistä, joksi olin tulossa, ei koskaan tullut. Tuli jotakin muuta.
Silja Vuorikuru
Silja Vuorikuru miettii, että myös lapsen surulle on edelleen hyvin vähän tilaa. Tiedämme varsin vähän siitä, millä tavoin lapsi suree ja kuinka valtavia menetykset voivat olla siinä vaiheessa, kun lapsen persoona ja identiteetti ovat vasta rakentumassa.
– Itse koen, että äidin kuolema oli sen astisen elämäni loppu. Sitä ihmistä, joksi olin tulossa, ei koskaan tullut. Tuli jotakin muuta. Tällaiselle näkemykselle on ollut hirveän vaikea löytää tukea.
Lapsena äitinsä menettäneen Siljan suru jatkuu edelleen, yli kolmen vuosikymmenen päästä.
– Suren yhä, ja hirveän voimakkaita ikävän ja kaipuun tunteita tulee edelleen. Olen törmännyt itsessäni sellaiseen ajatukseen, että olisiko jo pitänyt päästää irti. Onko tällainen normaalia, vai olenko jäänyt jumiin? Ikään kuin siinä olisi jotakin negatiivista, että suren edelleen.
Suru aktivoituu eri elämänvaiheissa
Mari, Veera ja Silja puhuvat kaikki siitä, miten suru kulkee mukana eri elämänvaiheissa ja aktivoituu aina vähän eri tavoin.
Siljalle sellaisia hetkiä ovat olleet omien lasten syntymät, jotka ovat nostaneet pintaan hyvin eläviä muistoja äidistä. Viimeaikoina, keski-ikäisenä, surua ovat aktivoineet myös esimerkiksi samanikäisten ihmisten sosiaalisen median päivitykset omien vanhempiensa vanhenemisista, sairastamisista ja menehtymisistä.
Veeralle erityisesti joulun aika nostaa aina surun uudelleen pintaan. Milo kuoli vain muutamaa päivää ennen jouluaattoa. Veera muistuttaa, että vaikka surun ajatellaan helposti liittyvän menneisyyteen, niin oikeammin se kulkee kahteen suuntaan.
– Suremme pitkin elämäämme myös sitä tulevaisuutta, jota ei tullutkaan.
Suruttomia ihmisiä ei olekaan, on vain suremattomia.
Mari Pulkkinen
Marin suru on ehtinyt murrosikäiseksi. Se elää edelleen yhtä intensiivisenä joka päivä.
– Se ei tarkoita sitä, että mä olisin samanlainen kun olin ensimmäisinä viikkoina lasteni kuoleman jälkeen, mutta identiteettini on surevan äidin identiteetti.
Mari toteaa Katriina Huttusen kanssa kirjoittamassaan kirjassa Suremisen taito, ettei suruttomia ihmisiä olekaan, on vain suremattomia. Jokainen aikuisikään ehtivä joutuu todennäköisesti kohtaamaan elämässään läheistensä menettämisiä.
– Me olemme sureviksi syntyneitä. Olemme syntyneet kuolevaisiksi olennoiksi, joilla on tapana kiintyä toisiimme erilaisin sitein ja olla toisillemme merkityksellisiä. Siinä mielessä suru on jo meissä.
Veera miettii, että tämän hetkisessä yhteiskunnassa olisi terveellistä sallia myös surun tunteet.
– Meidän yhteiskunnassamme tulee nyt paljon pintaan vihaa ja pelkoa. Luulen, että kun niitä vähän rapsuttaisi, niin alla on lähes aina suru. Uskon, että jos antaisimme sen tulla pintaan, se ei olisi pelottavaa, vaan parantavaa.
Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 9.4. kello 17.10 ja sunnuntaina 10.4. kello 9.10 sekä Yle Areena.
#flinkkiläkellomäki
