Seksin ostajia suojeltiin, mutta myyjiä rangaistiin, vaikka prostituutio oli maalta tulleille vähävaraisille naisille keino selvitä
Suomessa suhtautuminen prostituutioon on ollut kaksinaismoralistista. 1800-luvun Helsingissä poliisi ei ollut juurikaan kiinnostunut seksin ostajista, sen sijaan prostituoituja poliisi tarkasti sukupuolitautien leviämisten pelossa.
Jos seksin myyjä sairastui, hänet saatettiin kuljettaa avorattailla sukupuolitautisairaalaan kaupunkilaisten nähden. Irtolaislain perusteella prostituoituja lähetettiin myöskin työlaitokseen pelkällä maaherran päätöksellä periaatteessa vaikka loppuiäkseen.
Prostituutio oli hyvin yleistä
1800-luvun Helsingissä prostituutiossa ei ollut kyse marginaali-ilmiöstä, sillä kaikista kaupunkiin maalta tulleista naimattomista 18 - 25 -vuotiaista naisista arviolta noin joka kymmenes sai tuloja prostituutiosta Antti Häkkisen väitöskirjan Rahasta vaan ei rakkaudesta mukaan.
Heidän elämänsä ei useinkaan ollut helppoa ja he joutuivat monenlaisten viranomaisten toimenpiteiden kohteeksi.
Helsingissä katuprostituutio oli 1800-luvulla keskittynyt Esplanadin, Erottajan ja Bulevardin alueelle. Bulevardia kutsuttiinkin seitsemän syntisen kaduksi.
Näillä keskustan alueilla oli paljon ravintoloita. Niiden sulkemisaikaan prostituoituja ja asiakkaita parveili kaduilla runsaasti. Kaupanteon jälkeen matka jatkui usein lähistöllä sijainneiden vossikoiden kyydissä joko prostituoidun luo, matkustajakotiin tai jopa puistoon.
Käynnit bordelleissa eivät olleet välttämättä mitään pikavierailuja. Jotkut viipyivätkin bordelleissa päiväkausia.
Katuprostituution lisäksi kaupungissa toimi paljon bordelleja. Niitä löytyi erityisesti Punavuoren suunnasta. Iso Roobertinkadusta oli muotoutunut 1860-luvulla kaupungin tunnetuin bordellikatu ja sen tunnetuimmat ilotalot olivat Eldorado ja Philadelphia.
Käynnit bordelleissa eivät olleet välttämättä mitään pikavierailuja, vaan niissä saatettiin myös syödä, juoda ja tanssia. Jotkut viipyivätkin bordelleissa päiväkausia.
Kaupungin laajentuessa uusia seksinmyyntipaikkoja syntyi myös Kallioon ja Töölöön. Museokadun ja Oksasenkadun kulmat saivat lisänimen Suomen Reeperbahn.
Seksiä myivät usein maalta tulleet naiset
Prostituoiduiksi päätyneet naiset tulivat usein maaseudulta. Kaupunkiin tullessaan monilta heistä katkesivat sosiaaliset ja taloudelliset turvaverkot. Myöskään sosiaalinen kontrolli ei ollut kaupungeissa niin tiukkaa kuin maaseudulla.
Usein prostituution taustalla oli erilaisia ongelmia. Varsinkin isän kuolema oli riskitekijä, joka agraariyhteisössä usein suisti perheen köyhyyteen. Myös maaseudulla saatu avioton, vanhempien hoiviin jätetty lapsi oli selkeä vaaratekijä.
Prostituutioon päätyneet naiset työskentelivät tyypillisesti pienellä palkalla tehtaissa tai toimivat palvelijoina, ompelijoina tai siivoojina. Usein joku - esimerkiksi jo prostituution parissa työskentelevä nainen - houkutteli heidät raskaasta, huonosti palkatusta työstä mukaan prostituutioon parempien ansioiden toivossa.
Opiskelijoille prostituoitujen palvelusten käyttäminen oli eräänlainen initiaatioriitti.
Asiakkaista ei tiedetä kovinkaan paljon
Prostituoitujen asiakkaista on vaikeampi löytää tietoa, koska poliisi suojeli heitä, eikä heidän nimiään yleensä kortistosta löydy. Sukupuolitautitilastojen perusteella voidaan tehdä kuitenkin joitakin päätelmiä.
Asiakkaita löytyi kaikista sosiaaliluokista ja ammattiryhmistä. Oli kuitenkin tiettyjä ryhmiä, jotka olivat yliedustettuina. Selvä ryhmä oli opiskelijat, joille prostituoitujen palvelusten käyttäminen oli usein eräänlainen initiaatioriitti.
Myös säätyläismiehet tapasivat avioitua melko iäkkäinä ja heitä olikin asiakasjoukossa paljon.
Selvä yliedustettu ryhmä oli merimiehet. Helsingin satamien liepeillä kiertelikin usein naisia tarjoamassa heille palveluksiaan. Sotilaat olivat myös suuri asiakasryhmä, olihan Helsingissä isoja varuskuntia, muun muassa Viaporissa.
Lainsäädäntö johti ohjesääntöiseen prostituutioon
Prostituutiota pyrittiin kitkemään eri aikoina muun muassa kirkko-, rikos-, sukupuolitauti- ja irtolaislaeilla, mutta oikeastaan vain kahdella lainkohdalla on ollut suurempaa merkitystä.
Ensimmäisenä olivat sukupuolitautilait, joiden avulla prostituoidut - niin sanotut tarkastusnaiset - alistettiin tiukan poliisikontrollin ja pakollisten sukupuolitautitarkastusten piiriin.
Prostuoiduilla piti olla mukanaan vihko, joita poliisi tarkasti.
Tiettyjen väliaikojen, esimerkiksi kahden viikon välein, prostituoidut velvoitettiin käymään lääkärintarkastuksessa. Heillä oli mukanaan vihko, johon lääkäri kuittasi omasta puolestaan, että nainen on terve ja ammattia saa harjoittaa.
Käytännössä tämä johti siihen, että prostituutio sallittiin. Puhutaankin niin sanotusta ohjesääntöisestä prostituutiosta, joka oli käytännössä olemassa vuoden 1942 loppuun saakka.
Taudin saaneet määrättiin sukupuolitautisairaalaan
Jos taas tarkastettavalta löytyi sukupuolitauti, vihko otettiin pois ja hänet passitettiin sukupuolitautisairaalaan. Tällainen oli esimerkiksi Kumpulan kartanon entisessä päärakennuksessa, jossa nykyisin sijaitsevat Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan geologiset kokoelmat.
Sukupuolitautisairaalaan lähettämisessä oli mukana myös julkinen häpäisy. Usein naiset nimittäin kuskattiin sairaalaan avonaisilla hevoskärryillä, jotta ohikulkijat varmaan näkivät keitä siinä viedään.
Hoidot olivat rankkoja
Sukupuolitautien leviämistä pelättiin, sillä kuppa oli hyvin vaarallinen tauti. Se saattoi tarttua myös raskaana olevalta naiselta vauvaan ja tuloksena oli lähes varma lapsen kuolema.
Toiseen maailmansotaan saakka kuppaa ei saatu parannetuksi, ainoastaan oireita voitiin lieventää. Sen aikaiset hoitomenetelmät olivat pitkiä ja hyvin rankkoja ja tämän päivän näkökulmasta melkoisen käsittämättömiä.
Elohopeaa annettiin potilaille salvoina, pillereinä ja jopa ihan suoraan suoneen ruiskutettuna.
Hoitomuotona käytettiin muun muassa elohopeaa. Sitä annettiin potilaille salvoina, pillereinä tai jopa suoraan suoneen ruiskutettuna.
Jo 1800-luvulla lääkärikunnassa kuitenkin keskusteltiin elohopeahoitojen mielekkyydestä: saattoiko osa kupan aiheuttamina pidetyistä oireista jopa johtua elohopeamyrkytyksestä?
Laitoksilla oli hoidon lisäksi myös selvä rangaistusluonne. Niissä oli tiukka kuri, mikä kävi usein sinne joutuneiden naisten hermoille. Naiset saattoivat rikkoa paikkoja, riidellä keskenään ja käydä hoitajien tai lääkäreiden kimppuun, eivätkä karkaamisetkaan olleet harvinaisia.
Irtolaisten kova kohtalo
Sukupuolitautilakien lisäksi toinen merkityksellinen kontrollin väline olivat irtolaislait, jotka tulivat käyttöön 1800-luvun loppupuolella. Ne olivat voimassa hämmästyttävän pitkään eli vuoteen 1986 saakka.
Nämä lait periytyivät agraariyhteiskunnasta, jossa talon pihapiiriin kuuluneet henkilöt olivat suojeluksessa isäntävallan alla. Kaupungistumisen myötä tämä johti siihen, että viranomaiset velvoitettiin seuraamaan asunnottomia ja työttömiä, sekä kiertelevää tai siveetöntä elämää viettäviä. Tämän perusteella heidät saatettiin alistaa irtolaissääntelyyn.
Prostituoitujen osalta tämä käytännössä tarkoitti sitä, että kiinni jääneitä ensiksi varoitettiin. Jos epäsäännöllinen elämä jatkui silti, seuraava taso oli irtolaisvalvonta. Tämä tarkoitti liikkumisen rajoittamista ja säännöllistä ilmottautumista poliisiviranomaisten kansliassa.
Pelkällä maaherran päätöksellä oli periaatteessa mahdollista sulkea ihminen vaikka loppuiäkseen pakkotyöhön.
Jos nämäkään keinot eivät tehonneet, heidät lähetettiin kuvernöörin (myöhemmin maaherran) syyniin. Tällä oli ilman sen kummempaa oikeudenkäyntiä valta arvioida tilanne ja halutessaan lähettää prostituoitu työlaitokseen.
Aluksi työlaitosrangaistus oli kaksi kuukautta, mutta jos rikkeet uusiutuivat, rangaistuksen pituus kasvoi. Tällaisia työlaitoksia oli esimerkiksi Hämeenlinnan naisvankilassa ja myöhemmin vuonna 1937 perustetussa Ilmajoen työlaitoksessa.
Ilmajoella naisten työnkuvaan kuului maataloustöitä ja karjanhoitoa. Enimmillään laitoksessa oli lähes 300 naista ja heitä oli tarkoitus pitää siellä “kunnes on perusteltu syy olettaa, että hän tulee viettämään säännöllistä ja kunniallista elämää.”
Ilmajoen työlaitos lakkautettiin vasta vuonna 1972.
Nykypäivän ihmisoikeusnäkökulmasta tuntuukin uskomattomalta, että pelkällä maaherran päätöksellä ilman sen kummempaa oikeudenkäyntiä oli periaatteessa mahdollista sulkea ihminen jopa loppuiäkseen pakkotyöhön.
Lisää prostituution historiasta Yle Areenan audiosarjassa
Haluatko tietää aiheesta lisää? Kuuntele neliosainen historiasarja Yleisistä naisista seksityöntekijöihin, jossa liikutaan prostituution jäljillä 1800-luvun Helsingissä ja Turussa, sekä 1930-luvun Kotkassa. Lisäksi puhutaan sota-ajan poikkeusoloista ja siitä millaista on tämän hetken seksityö, eikä henkilötarinoitakaan unohdeta.
Lisää aiheesta Yle Areenassa
Muita Yle Areenasta löytyviä aiheeseen liittyviä sisältöjä
Yle areenasta ja Elävästä arkistosta löytyy prostituutiosta ja seksityöstä kertovia ohjelmia eri vuosikymmeniltä. Tässä niistä muutamia:
Yöllinen raportti Helsingin katuprostituutiosta
Artikkeli perustuu kirjoihin:
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta (Otava 1995)
Katja Tikka, Iisa Aaltonen ja Elina Maaniitty: Punaisten lyhtyjen Helsinki (Minerva 2018)
Ja radiosarjaan Yleisistä naisista seksityöntekijöihin.
EDIT 24.1.2022 : Lisätty linkki Antti Häkkisen väitöskirjaan.
' /%3E%3C/svg%3E)
