Aineettomat asiat voivat olla kaikkein merkityksellisimpiä – Hanna Johansson voisi tutkia koko elämänsä vaikka vain yhtä taideteosta
Taiteentutkija Hanna Johansson rakastaa taiteesta kirjoittamista ja taiteen äärellä kirjoitettuihin asioihin uudelleen palaamista. Suvun maatilalla oleskelu opetti kaupunkilaistytön arvostamaan agraaria elämäntapaa, puurakennuksia ja eri eläinlajeja.
Kuuntele ohjelma Yle Areenasta
Hanna Johanssonilla oli jotakin, mitä useimmilla muilla helsinkiläislapsilla ei ollut. Hänen äitinsä suku omisti Nurmijärvellä sijaitsevan Honkaniitty -nimisen maatilan, jossa perhe kävi viikoittain.
– Vanhempani eivät kaivanneet kesämökkiä.
Maatilalla hän oppi arvostamaan luonnon monimuotoisuutta ja eri eläinlajeja. Tilalla oli kanoja, lehmiä kissoja ja koiria, sekä työhevonen nimeltään Virkku.
– Minulla oli myös kesy vasikka. Sen nimi oli Haamu.
Maatilalla Hanna Johansson oppi rakastamaan metsää, ja liikkumaan siellä. Puutalot, vanhat esineet ja vuoden kierron mukaan etenevä agraari elämäntapa tulivat hänelle tärkeiksi.
– Olennaista kuitenkin oli, että asuin kaupungissa. En ollut maalaistyttö.
Johanssonin mukaan ympäristöaatteen piirissä on tavallista, että luonnonsuojelijoiksi identifioituvat ihmiset ovat alun perin akateemisista kaupunkilaiskodeista ja että heillä on ollut säännöllinen suhde luontoon.
Maatilalla elämä etenee omien välttämättömyyksiensä mukaan. Perhepiirissä pohdittiin asioita tosin myös välttämättömän elannon tuolle puolen. Johanssonin isä oli pappi ja teologi.
– Hän oli humanisti ja omasi korkean oikeustajun.
Vaikka isä valokuvasi, ei hän ollut varsinaisesti esteettisesti suuntautunut. Isän ottama valokuva heinäkuormasta on kuitenkin tavoittanut monta asiaa, joista sittemmin tuli Johanssonille tärkeitä.
– 1970-luvun puolivälissä elämääni tuli puolalainen lämminverinen hevonen, nimeltään Ekran, joka määräsi minun elämäni tahdin aina vuoteen 2001 saakka. Ekran oli joka kesä maatilalla neljästä viiteen kuukautta.
Juuri hevosen hoidon vuoksi Johansson kävi tilalla useamman kerran viikossa. Kuva on osuva siksikin, että myöhemmin, Johanssonin työskennellessä taiteentutkijana, maisema ja maaperä ovat olleet hänelle keskeisiä tutkimusaiheista.
– Myöskin kuvassa näkyvä pappani, tilan isäntä, oli vuosikymmenien ajan tärkeä figuuri elämässäni.
Maatila on edelleen suvun hallussa. Siellä on kuvattu myös elokuvia. Esimerkiksi dokumenttielokuva Katoavat hetket (1996) paperikoruistaan tunnetun kuvataiteilija Janna Syvänojan taiteesta on kuvattu siellä. Sen ohjasi Ville Suhonen, ja käsikirjoituksen tekivät Ville Suhonen ja Hanna Johansson.
Haastatteluhetkellä tilalla oli puolestaan meneillään Mika Kaurismäen ohjaaman Mielensäpahoittaja 3 -elokuvan kuvaukset.
Moskovalainen underground-taide valloittaa
Maanviljelijää Johanssonista ei kuitenkaan tullut. Hän ryhtyi opiskelemaan taidehistoriaa. 1990-luvun vaihteessa Hanna Johansson osallistui suomalaisten taiteilijoiden matkalle moskovalaisten underground-taiteilijoiden pariin, ja alkoi ystävineen suunnitella dokumenttielokuvaa siellä toimineesta taiteilijakollektiivista ja taidekoulusta, jonka nimi oli Njam Njam bur bur.
– Sinne tuli taideopiskelijoita kaikkialta Euroopasta. Se oli tietynlainen vapaa vyöhyke, tai tarkovskilainen "alue". Mutta ei se anarkistinen ollut. Kyllä siellä oli järjestys. Se oli luovuuden alusta, jossa asioiden tekeminen toisin oli mahdollista.
Kollektiivin toimintamalli ja heidän tukikohtanaan toiminut hylätty kortteli Moskovan keskustan tuntumassa kiehtoivat Johanssonia. Elokuva ei koskaan valmistunut, mutta materiaalia kuvattiin paljon, ja se on edelleen tallessa.
– Tämä oli pieni katkelma omassa elämässäni, mutta se avasi silmäni underground-taiteelle. Tänä päivänäkin näen tuon taidekoulun yhtenä ihanteellisena esimerkkinä siitä, millainen vapaa taidekoulu voisi olla.
1990-luvun lopulta 2000-luvun alkupuolelle Hanna Johansson teki väitöskirjaa siitä, miten luontoon ja ympäristöön liittyviä teemoja käsiteltiin suomalaisessa nykytaiteessa. Väitöskirjan jälkeen hän on työskennellyt tutkijana, ja sen ohessa tehnyt erilaisia taideprojekteja nykytaiteilijoiden kanssa ja mm. kuratoinut näyttelyitä. Nykyisin hän työskentelee Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaanina.
Ystävyys kantaa merkityksiä
Hanna Johansson kertoo ystäväpiirinsä koostuneen aina ennen muuta taiteilijoista. Taiteilijoiden seurassa häntä kiehtovat esimerkiksi keskustelut.
– Taiteilijoilla on usein kyky katsoa elämää jostakin uniikista näkökulmasta. He eivät ole takertuneita ennaltamäärättyihin elämänarvoihin ja -tapoihin.
Taiteen tekeminen perustuu pitkälti myös havainnoinnin kykyyn. Siksi taiteilijoiden seurassa ollessaan saa tottua siihen, että he huomaavat ympäristössään asioita, joita muut eivät huomaa.
– Taiteilijat kykenevät näkemään arkisenkin hetken runsaana, arvokkaana ja täynnä mahdollisuuksia. Ja se hetki voi olla aivan tavanomainen ja samalla taianomainen.
Hanna Johansson palaa pohdinnoissaan kysymykseen siitä, mitkä asiat ihmisille lopulta ovat merkityksellisiä.
– Ne ovat usein immateriaalisia asioita, kuten esimerkiksi ystävien kanssa oleminen. Tai se, kun näkee jonkin hienon teoksen tai elokuvan, tai kuulee hienon konsertin.
Johansson luettelee muitakin kulttuurielämyksiä, mutta yhtä hyvin merkityksellisyyden kokemus voi tulla syksyisessä sienimetsässä tai missä tahansa arkisessakin tilanteessa.
Oman työnsä Hanna Johansson on kyennyt muovaamaan sellaiseksi, että se johtaa yhä uudelleen merkityksellisyyden äärelle.
– Taiteen tutkijana rakastan sitä, että saan kirjoittaa jostakin taiteilijasta ja hänen teoksistaan. Ja siitä, että saan palata niiden äärelle, ja omaan tekstiini, ja ajatuksiin jotka teoksista lähtevät liikkeelle. Minulle riittäisi yksi hieno teos tai yhden taiteilijan tuotanto koko elämän mittaiseksi työksi. Voisin aina palata uudestaan siihen vähän eri näkökulmista.
