Aleksi Lumpeen kolumni: Miksi Ruotsissa pienempi susikanta riittää takaamaan lajin elinvoimaisuuden kuin Suomessa?
Suden suotuisan suojelutason saavuttaminen vaatisi aivan uudenlaista viestintää, jossa Luonnonvarakeskuksen ja maa- ja metsätalousministeriön on mahdotonta onnistua yksin. Uusi vaihde susitieteen popularisointiin on kuitenkin löydettävä, jotta susikonfliktin lieventymiseen olisi mahdollisuudet.
Kun Luonnonvarakeskus julkaisi syksyllä 2021 väliraportin suden suotuisan suojelutason määrittämiseen tähtäävästä työstä, ajattelin, että tästä seuraa ongelmia. Huoleni liittyi siihen, kuinka suuri ero Suomessa julkaistussa raportissa oli verrattuna Ruotsin jo käyttämään suotuisan suojelun tasoon. Ruotsissa suotuisan suojelun tasoksi on määritetty 300 susiyksilöä. Nyt julkaistun Luken väliraportin mukaan Suomessa geneettisesti elinvoimaisen susikannan alaraja olisi 500 yksilöä.
Lukuarvo on merkittävä siksi, että se määrittelee, voidaanko passiivisten suojakeinojen kuten petoaitojen käyttämisen lisäksi Suomessa jahdata ja tappaa susia osana niiden aiheuttamien uhkien torjuntaa. EU-lainsäädännössä susi on vahvasti suojeltu laji, minkä vuoksi tappavaa voimaa käytettäessä on kyettävä osoittamaan, että toimet eivät vaaranna kannan kehittymistä suotuisan suojelun tasolle. Samaan aikaan tappavaa voimaa on mahdollista käyttää kannanhallintaan kaikissa Suomen naapurimaissa. Venäjän Karjalassa susien tappamiseen kannustetaan maksamalla tapporahaa. Passiiviset suojauskeinot, kuten petoaidat, tuottavat helpotusta uhkaan, mutta tuottavat valtavasti lisätyötä, eivätkä keinot toimi oppivaista eläintä vastaan täydellä varmuudella. (Kuuntele lisää Susia ja ihmisiä -podcastin jaksosta Pedon uhka.) Metsästyskoirien suojaamiseksi ei ole olemassa käytännössä riittävän toimivaa suojakeinoa. Ongelmat koetaan vakavaksi, mutta niiden ratkaiseminen aktiivisesti omalla toiminnalla on laitonta.
Ristiriita siitä, kuinka Ruotsissa susipopulaatio on todettu elinvoimaiseksi paljon pienempilukuisena kuin Suomessa on valtava viestintähaaste. Näin on erityisesti siksi, että Ruotsin ja Norjan yhteinen susipopulaatio on paljon tiukemmin eristyksissä kuin Venäjän kanssa geenejä vaihtava suomalainen susipopulaatio. Väite, jonka mukaan eristynyt kanta pärjäisi 300 yksilöllä siinä missä geenejä aktiivisemmin vaihtava kanta vaatisi vähintään 500 yksilöä, vaikuttaa epäuskottavalta.
Erot Suomen ja Ruotsin välisessä susitutkimuksessa ovat kyllä selitettävissä. Kyse on siitä, että Suomen valitseman linjan täytyy olla kansainvälisen lainsäädännön silmissä täysin vedenpitävä ja samaan aikaan sosiaalisesti kestävä.
Jos tutkimuksen pohjaksi olisi valittu samat reunaehdot kuin Ruotsissa, suden kannanhallintaa ehdotettaessa olisi tullut turpaan jo omalta oikeuslaitokselta. Aika on juossut ruotsalaisten suojelutason määrittämisessä käyttämän suosituksen ohi. Vanhentuneeseen suositukseen nojaaminen tarjoaisi varman reitin kumota suden kannanhallintapäätökset valituksilla jo Suomen omissa oikeusasteissa puhumattakaan kansainvälisestä oikeudesta. Tämä olisi kaventanut entisestään mahdollisuuksia tehdä Suomen olosuhteet ja paikalliset tarpeet huomioivaa kannanhoitopolitiikkaa. Ja jos laillista kannanhallintaa ei mahdollisteta, ovat entistä useammat valmiita tappamaan haitallisina kokemiaan susia laittomasti.
Suomalaisessa tutkimuksessa valituille menetelmille on siis vahvat perusteet, mutta niiden selventäminen ja tiivistäminen ymmärrettävästi on vaikeaa.
Yritän silti.
Kun Ruotsissa määriteltiin suotuisan suojelun tasoa, käytössä oli I.R. Franklinin vuonna 1980 esittelemä 50/500 nyrkkisääntö, jonka mukaan eläinpopulaatio voi pysyä geneettisesti elinvoimaisena mikäli sen efektiivinen populaatiokoko on vähintään 50 yksilöä ja se vaihtaa geenejä isomman, vähintään 500 yksilön populaation kanssa vähintään kerran sukupolvessa. Kun tätä suositusta käytettiin Ruotsissa, uudempi geneettisen tutkimuksen kautta saatu suositus ei ollut vielä saavuttanut sitä asemaa mikä sillä nyt on. Nykyisin geneettistä elinvoimaisuutta arvioidessa käytetään yleisesti Frankhamin ja kumppaneiden 100/1000 sääntöä. Nyrkkisääntöjen lisäksi paikallisen kannan elinvoimaisuuden määrittelyyn tarvitaan myös tietoa tutkittavan maan genetiikasta. Sen pohjalta Suomessa efektiivisen populaatiokoon ja koko kannan koon välinen suhdeluku on erilainen kuin Ruotsissa, eikä Luken väliraportissa vielä edes huomioitu kannan vaihtuvuutta Venäjän kanssa.
Edellä kirjoitettu jättää valtavasti kysymyksiä avoimeksi. Mitä tarkoittaa efektiivinen populaatio, miten nyrkkisääntöihin on päädytty ja mitä merkitystä tässä mainituilla tunnusluvuilla on? Juuri tämä on sitä tieteellistä kieltä, joka sulkee keskustelusta ulos ihmisiä, joilla ei ole realistisia mahdollisuuksia ymmärtää tutkimusta. Siksi tutkimuksen tulosten tuottamisen lisäksi Luonnonvarakeskuksen pitäisi pystyä tunnistamaan tulosten kuohuttavimmat kohdat jo ennalta. Ero ruotsalaiseen tutkimukseen on ollut tiedossa jo tutkimusta tehtäessä. Tällaisten aiheiden tunnistaminen kuohuttaviksi on välttämätöntä jotta niistä onnistutaan viestimään ymmärrettävästi ja kiinnostavalla tavalla.
Tosiasia on, että politisoituneessa ja polarisoituneessa aiheessa pelkkä tiedeviestintä ei enää riitä, vaan mukaan tarvitaan myös kriisiviestinnän ja ennen kaikkea konfliktin purkamisen taitoja. Ja lopuksi, vaikka Luonnonvarakeskus muotoilisi viestinsä kuinka hyvin, apua viestien levittämiseen ja susitutkimuksen popularisointiin tarvitaan myös medialta. Nykyistä tiiviimpi yhteistyö viranomaisten, tutkijoiden ja erityisesti susikysymyksen inhimilliseen puoleen tutustuneiden toimittajien välillä olisi arvokasta.
Voit keskustella aiheesta keskiviikkoon 13.10. klo 21 asti myös tämän artikkelin kommenttiosiossa. Voidaksesi osallistua keskusteluun sinun on kirjauduttava sisään Yle Tunnuksella. Kaikki kommentit moderoidaan, joten maltathan hetken, mikäli kommenttisi ei heti ilmesty näkyviin. Muista hyvän keskustelun säännöt. Ei kiroilua eikä toisia loukkaavaa kieltä.
Aleksi Lumme on mukana keskustelussa tiistaina 12.10. klo 17-21.
Kaikki Susia ja ihmisiä -podcastin jaksot ovat nyt kuunneltavissa Areenassa!
Lue myös:
Aleksi Lumpeen kolumni: Kuka enää uskaltaa osallistua susikeskusteluun?