“Moottoroivana voimana kulkee kuolema” – Elias Koskimies tekee tv-ohjelmia UMK:sta Masked Singeriin, mutta tässä jutussa hän puhuu kuolemasta ja sirkuksesta

Tuottaja ja käsikirjoittaja Elias Koskimies menetti 14-vuotiaana isänsä ja haaveili sirkuksen mukaan karkaamisesta. Aikuisena hän hyvästeli kaksoisveljensä Terhokodissa.

Kuuntele ohjelma Yle Areenassa.

Kuusi kuvaa tuottaja Elias Koskimiehen elämästä

– Niin kuin moni meistä, minäkin pelkäsin kuolemaa. Silloin kun isä kuoli, hän kuoli sairaalassa niin, että en nähnyt häntä. Viimeinen muistikuvani isästä on, kun hänet nostettiin ambulanssiin, ja siihen päättyi meidän yhteinen historiamme. Seuraavan kerran näin hänet arkussa. Olin 14-vuotias.

Jokainen, joka on menettänyt läheisensä, tietää sen vyöryn asioita ja tunteita, jotka tulevat päälle. Vyöry on niin iso, että menee pidempi tovi ennen kuin olet yhtään itse asian kimpussa. Asioita vain tapahtuu ympärilläsi. Itkuisia ihmisiä tulee osaaottavina eteesi kukkien kanssa. Se kaikki on vyöryä.

Isän kuolema sekoitti perhedynamiikkaa. Perheenjäsenten väliset suhteet ovat tosi hauraita, eivätkä ne kestä sellaista dramaattista iskua. Me kaikki perheessä käperryimme omaan suruumme ja shokista selviämiseen. Olimme kaikki eri tavalla yksinäisiä. Siihen maailmanaikaan, 1980-luvun loppuvuosina, kaikenlaiset henkiset tukimuodot olivat minimissä. Perheet jäivät yksin. Kun minä ja kaksoisveljeni Tuomas palasimme syksyllä Sievin yläasteelle kahdeksannelle luokalle, kukaan ei tullut kysymään, kuinka me voimme.

Siihen aikaan surevat jätettiin omaan suruunsa. Annettiin ymmärtää, että se oli kunnioitusta. Aika nopeasti kuitenkin sanottiin: Menkää eteenpäin. Jopa 14-vuotiaalle. Mene jo eteenpäin.

Se on ankara metodi.

Sirkuksesta ja pienoismallista

– Menin sirkukseen ensimmäisen kerran 6-vuotiaana. Sirkus oli kuppainen, todella heikkotasoinen. Mutta sillä ei ollut väliä, sillä olin niin pieni lapsi ja fasinoitunut siitä maailmasta.

Meni muutama vuosi, että pääsin Sirkus Finlandiaan. Se oli tajunnanräjäyttävä kokemus. Asuntovaunu, teltta, teltan tuoksu, rautatolpat, köydet, ihmiset. Kaikki se sykähdytti voimallisesti, eikä tunne ole oikeastaan loppunut edelleenkään.

Kun perhe-elämämme mullistui, sirkus nousi vielä enemmän arvoonsa. Fantasiani sirkuksen mukaan lähtemisestä oli pakopaikkani, jotta kestin kovakätistä arkea ja todellisuutta, joka perheemme ympärillä oli.

Rakastin heti alusta asti elämäntyyliä, jossa kierretään ja vaihdetaan paikkakuntaa. Olin pettynyt, että meidän perheemme ei ollut sirkusperhe.

Jo siihen aikaan, 40 vuotta sitten, sirkus oli paikka, joka yhdisti kansakuntia. 1980-luvulla rajat olivat aika lailla suppeat. Erimaalaisten ihmisten kohtaaminen oli vieras ajatus, mutta sirkus toi mahdollisuuden paikkakunnille, joissa se vieraili.

Kun en päässyt sirkuskiertueelle, leikin kiertuetta melkein päivittäin pienoismallilla.

– Rakentelin itsekseni Sirkus Finlandiasta pienoismallin. Tein maitopurkeista rekka-autoja ja asuntovaunuja ja muovipusseista kasasin teltan. Teltan sisällä oli legoista tehdyt katsomot, areena, esirippu ja mastot. Kun en päässyt sirkuskiertueelle, leikin kiertuetta melkein päivittäin pienoismallilla. Seurasin Sirkus Finlandian kiertuelistaa ja leikin takapihalla, että nyt ollaan Mäntässä tai Jämsässä ja nyt laitetaan teltta pystyyn Jyväskylässä. Se oli hyvin omistautunutta leikkimistä.

Esiintyminen on ollut minulle painajaismaista pienestä asti. Lava on täysin vieras paikka. Näin asian niin, että minun täytyy organisoida asiat ja muut hoitavat esiintymisen. 

Aika ajoin meillä oli naapurin lasten kanssa kesäsirkus. Johdin sitä, myin pääsyliput, tein ohjelmalehtiset, katsoin, että saimme joistakin lankunpätkistä tehtyä areenan, mutta en suostunut esiintymään. 

Soitin samaan aikaan viulua musiikkiopistossa. Vanhempani olisivat kovasti toivoneet, että olisin keskittynyt viulunsoittoon enemmän. Pärjäsin siinä oikein fine, mutta soittaminen ei kiinnostanut minua.

Intohimon kohteeni ovat niin pakkomielteenomaisia, että ne sulkevat kaiken muun pois ympäriltään. Keskittyminen niihin on kaikenkattavaa.

Kaksoisveljestä ja ajan kulumisesta

– Tästä kuvasta tulee näinä päivinä kuluneeksi kaksi vuotta. Me olemme siinä äidin kanssa Terhokodissa. Tuossa on oviaukko, ovi on auki, ja siellä huoneessa on kaksoisveljeni Tuomas. Hän kuoli tuona päivänä. Kuva on otettu puolitoista tuntia kuoleman jälkeen. Me olimme jättämässä jäähyväisiä Tuomakselle, ja olin siellä tietysti koko viimeisen päivän.

Tuomaksella kuoleman kaari oli pidempi kuin isällä. Se oli sellainen vuoden mittainen kaari vakavan sairauden diagnoosista kuolinhetkeen.

Kaikki ne asiat, joita sen vuoden aikana jouduin kohtaamaan, olivat sellaisia, joita olin pelännyt kuollakseni: vakava sairaus, syöpäosasto ja tuntemukset, joita sairastunut ihminen joutuu kohtaamaan ja joita läheisenä vierellä välillisesti kohtaat. Lopulta löysin itseni tilanteesta, jossa lääkäri sanoi, että hoidot eivät tehoa ja tässä on enää saattohoito jäljellä ja raskaat ajat edessä.

Kun ihminen on kuolemassa ja elää viimeisiä viikkoja ja päiviä, kuoleva ihminen on valveilla tosi vähän aikaa. Siten suhde aikaan oli lähinnä minun ja muiden läheisten asia. Viimeisinä päivinä Terhokodissa Tuomas oli jo muissa maailmoissa ja ikään kuin nukkui pois. Mutta me läheiset joudumme ajattelemaan, että aika loppuu, sitä tiimalasisymbolia. Että nyt se hiekka on valumassa loppuun.

Minulla on aina ollut hyvin jyrkkä suhtautuminen aikaan ja siihen, että kenenkään aikaa ei tuhlata.

Tiedän jo nyt, että tämä kokemus jyrkensi kantaani. Aika on niin arvokasta. Käsitys ajasta muuttuu, kun joutuu pohtimaan minuutteja, tunteja, päiviä ja kuukausia, joissa jokainen hetki on arvokas. Me emme voi tuhlailla aikaa täällä menemään.

Mutta ajan rajallisuutta on yhtä vierasta ajatella niin kuin kuolemaa itsessään on vierasta ajatella arjessa.

Lapsuudesta ja Katri Helenasta

– Tuomas oli minua viisi minuuttia vanhempi, ja se näkyi ja kuului kaikessa koko meidän yhteisen elämämme ajan. Tuomas oli lapsena hirveän rohkea ja aktiivinen, aika rasavilli poika. Minä olin paljon arempi. Dynamiikka oli oikeastaan loppuun asti sellainen, että hänen seurassaan minä vetäydyin sivumpaan.

Jo lapsena minulla oli visio siitä, että näin haluan elää, tätä minä olen. Samaan aikaan olen ollut vallitsevan ympäristön kanssa hankaluuksissa. Sieltä on tullut sellainen arkuus ja kysymys siitä, voinko elää näin. Onko tämä visio kuitenkin naurettava ja tuomittu epäonnistumaan? Kuka minä luulen olevani? Miksen soljahda tähän perusmuottiin, joka minun ympärilläni on näkynyt?

Me olimme Tuomaksen kanssa kovin erilaisia. Ei Tuomas leikkinyt barbienukeilla, se oli hänestä aivan älytön ajatus. Hän oli poikamainen poika, minä olin herkkä ja haaveileva, ja minulla oli näitä outoja intohimon kohteita. Kun pystytin pienoismallisirkustelttaa takapihalla, Tuomas kävi ampumassa sitä ilmakiväärillä. Se oli Tuomasta. Ja kun tykkäsin Katri Helenasta, Tuomas valeli Katri Helenan fanikuvan kokonaan Eri Keeperillä.

Samaan aikaan hän piti puoliani. Olen aivan varma siitä, että olen säästynyt kaikenlaisilta kiusaamisilta ihan sen takia, että Tuomas oli koko ajan siinä vierellä.

Jousikvarteteista ja tärkeistä keskusteluista

– Tuomas oli äärimmäisen yksityinen ihminen, ja se näkyi suhteessamme. Yhteisen 45 vuoden aikana opin tulkitsemaan häntä vivahteista ja harvoista sanoista.

Herkimmät keskustelumme olivat diagnoosin alkupuolella. Niin kuin olen muistikirjaan laittanut, sitä fantasioi siitä, että näissä hetkissä jousikvartetit soittaisivat ja me vuoraisimme toisemme sellaisilla hienoilla sanoilla ja loisimme siteen, joka ylittäisi elämän ja kuoleman rajan. Hän lausuisi viimeiset toiveensa ja niin poispäin.

Ei se mennyt niin, koska sen ei kuulunut mennä niin. Ihminen, joka on vakavasti tai parantumattomasti sairas, määrittelee mistä keskustellaan. Vaikka minulla olisi kuinka jousikvartetit vuokrattuna, se ei kuulu asiaan. Joudun navigoimaan kuolevan ihmisen toiveiden mukaan.

Kaipuusta

– Kun heräsin Tuomaksen kuolemaa seuranneena aamuna, ensimmäisiä ajatuksiani oli, että olen päivän vanhempi kuin Tuomas. Se oli täysin käsittämätön ajatus, koska olin kaksosena tottunut siihen, että menemme samaa rytmiä. Tuomaksella oli viiden minuutin etumatka, mutta sitä ei enää ole.

Vähän päivästä riippuen kaipuun määrä voi olla pieni tai keskisuuri tai todella suuri.

Vähän myöhemmin määrittävin tunne oli pettymys.

Omassa elämässäni joudun navigoimaan parhaan taitoni mukaan, kun minulla ei olekaan sitä turvaavaa suojaa, turvaavaa selkää, ihmistä joka menisi ja tekisi jotain, jos minulle tehtäisiin jotain. Joudun prosessoimaan asiat moneen kertaan ja hyväksymään, että tilanne ei tule muuttumaan.

Elämääni liittyvät voimakkaasti viihde ja sirkus, karnevaali. Mutta siellä taustalla kulkee koko ajan moottoroivana voimana kuolema.